Arabimieli.

Filosofian tohtori Raphael Patai pyrkii kirjassaan The Arab Mind, Charles Scribner´s Sons, New York, luotaamaan arabin mieltä ja persoonallisuutta. Koska aihe kiinnostanee myös suomalaista Lähi Idän tapahtumien tarkkailijaa, haluan tässä esityksessä tarkastella lähinnä Patain kirjan pohjalta nousevia huomioita ja ajatuksia. Ensimmäinen eteen nouseva kysymys kuuluu: Kuka on arabi? Profeetta Jeremia sanoo Jer 3:2: ”niin kuin arabi erämaassa”. Jesaja puolestaan sanoo Jes 13:20: ”ei arabialainen sinne telttaansa tee eivätkä paimenet siellä laumaansa lepuuta”. Perinteisesti arabeilla tarkoitettiin beduiineja, jotka itsekin katsovat olevansa puhtaita arabeja. Eräs määritelmä on: Arabi on se, jonka äidinkieli on arabi. Yleisemmin kuitenkin arabilla tarkoitetaan kansoja, jotka puhuvat arabiaa ja joilla on yhteisenä islamin uskonto ja sen mukana seuraava arabikulttuuri. 

Arabihistorioitsija Ibn Khaldun (1332-1406), jota pidetään aikansa suurimpana, antaa vähemmän mairittelevan kuvan arabeista, joilla hän lähinnä tarkoittaa paimentolaisia beduiineja: ”Arabit pystyvät hallitseman vain tasaista maata, koska luonteeltaan raakoina he ryöstelevät ja tuhoavat. Vähitellen heidän valtaamansa sivilisaatiot tuhoutuvat. Julmuudesta on tullut heidän luonteenominaisuutensa. He nauttivat siitä, koska se merkitsee vapautta auktoriteetista ja riippumattomuutta toisen ylivallasta”. 

Egyptiläinen Taqi al-Din Ahmad al-Maqrisi (1362-1442) kuvaa Ylä-Egyptin asukkaita näin: ”Heidän luonteensa hallitseva piirre on rakkaus huvituksiin, taipumus nautintoihin ja turhuuteen, usko yliluonnolliseen, heikkous päättäväisyydessä ja ratkaisuissa. He ovat erittäin taipuvaisia oveluuteen ja petokseen, koska heidän luonteessaan on mielistelyn ja liehakoinnin perusta, minkä johdosta he ovat mestareita siinä ennen kaikkia muita kansoja ennen ja jälkeen heitä”. Vain yksi hyvä puoli heissä on: He eivät ole mustasukkaisia vaimoistaan, ja rannikolla asuvat ovat luonteeltaan lempeitä ja jopa lauhkeita. 

Beduiinit voidaan karkeasti jakaa kolmeen osaan: pysyvissä tiloissa asuvat maanviljelijät ja kaupunkien kauppiaat ja käsityöläiset; edellisten reunamailla asuvat lampaitten ja vuohien paimenet, jotka halveksivat edellisiä; sekä erämaissa asuvat kamelinkasvattajat, jotka halveksivat molempia edellisiä, joita he pitävät sidottuina ja alistuneina toisen ylivallan alle. 

Lasten kasvattamisesta, jolla tutkijoiden mukaan on ratkaisevan tärkeä merkitys lapsen persoonallisuuden kehitykselle, on arabialueilla tehty joitain tutkimuksia. Niiden mukaan on havaittu selviä yhteneväisyyksiä Marokosta Irakiin, mutta selviä eroavaisuuksia eurooppalaiseen ja Afrikan neekerikulttuureihin. Yksi ensimmäisistä havainnoista arabikulttuurissa on ruumiillinen kuritus, jota edustaa ankara, arvovaltainen ja kova isä. Arabiäiti puolestaan on rakastava ja myötätuntoinen. Lapsen suhde isään on kunnioittava ja jopa pelokas. Suhde äitiin, sekä poikien että tyttöjen, on kiinteä, joka kestää koko elämän ajan, myös heidän avioituessaan. Libanonilaisten tutkimusten mukaan arabiäidit kuitenkin suosivat ankaraa isää enemmän kuin lepsua. Samojen tutkimusten mukaan armenialaisten kristittyjen lapsiin käytetään palkitsemistapaa uhkailun sijasta, mikä puolestaan on hallitseva arabikristittyjen ja muslimien lasten kasvatuksessa. Arabiäiti helposti uhkaa ruuasta kieltäytyvää lasta: jos et syö, minä annan sen veljellesi. Tai: Kyllä sinä sen voit tehdä, koska sisaresikin teki sen. Tutkijat näkevät selvän yhteyden armenialaiskristittyjen menestymisen yksityiselämässään ennen arabikristittyjä ja muslimeja ja tuon yrittämiseen kannustamisen välillä, koska se tuo välittömiä etuisuuksia. 

Arabiperheessä on selkeä auktoriteettijärjestelmä. Perheen ehdoton pää on isä tai isoisä. Lasten on pienestä pitäen opittava tämä ja kaikki henkilökohtaiset intressit on alistettava perheen edun alle, jota edustaa perheen pää. Tämän lisäksi on selkeä arvostusero tyttöjen ja poikien välillä. Arabian kielessä ei ole lasta tarkoittavaa sanaa, kuten suomessa. Lasta tarkoittava sana on maskuliininen tai feminiininen. Kun arabi puhuu lapsistaan, hän tarkoittaa sillä poikiaan. Jos haluaa tietää jotain tytöistä, sitä on kysyttävä erikseen. Beduiinikulttuurissa poika oli tärkeä, koska hän lisäsi perheen tai klaanin voimaa omaisuuden ja ruuan hankkimisessa. Naisen merkitys oli lähinnä hänen kyvyssään synnyttää lisäjäseniä, mutta muuten hän oli hyödytön hyvinvoinnin hankkimisessa. Lapsen syntyessä kätilö päästi riemuhuudon, jos se oli poika, mutta oli hiljaa, jos se oli tyttö. Isän kasvot synkistyivät tyttövauvan syntyessä. 

Aikoinaan beduiini-isä voi harkita tyttövauvan hautaamista hiekkaan, mistä tavasta Muhammed varoitti. (Koran 16:58-59) Äidille oli kunnia-asia synnyttää useita poikia, mutta häpeästä sai osansa myös isä, pilkkanimen: ” Tyttöjen isä”. 

Arabikulttuureissa on vieläkin voimassa ns. kunniamurhat. Jos perheen tyttö tuottaa häpeää perheelle tai klaanille, perheen miespuolisten jäsenien velvollisuutena on palauttaa kunnia surmaamalla rikkonut tyttö. Kunnian palauttaminen sukupuolirikoksissa vaatii myös miehen surmaamista, koska hän on toimillaan vähentänyt perheen lukumäärää. Tuomioistuimen langettama rangaistustuomio ei poista verikoston vaatimusta, mihin voi riittää rikkoneen suvun jonkun muun miespuolisen jäsenen surmaaminen. Tällaisia tapauksia on kymmeniä vuosittain ainakin Saudi Arabiassa ja Jordaniassa, muutamia myös Israelin beduiinien parissa. Pahin naisen suorittama rikkomus on vaimon tekemä aviorikos. Perinteisesti tällaiset naiset upotettiin vyötäisiin saakka hiekkaan ja kivitettiin. Saudit suosivat teloitusta miekalla. Siinä pyöveli, joka usein on neekeriorja, pakottaa syyllinen polvilleen, tökkää häntä miekkansa terällä selkään ja hänen ojentaessaan ruumistaan piston satuttamana katkaisee hänen kaulansa yhdellä sivalluksella. 

Varkauksista katkaistaan käsi tai käsi ja vastapuolen jalka. Iranissa kehiteltiin kone sormien katkaisemiseksi, mutta jotkut mullahit vastustivat sen käyttöä, koska ”se oli liian tuskaton rangaistusmuoto”. 

Perheen poikalapset ovat äitinsä ja naisten hoivissa neljän-viiden vuoden ikään saakka. Koska poikalapset ovat tärkeitä, heitä hellitään ja hoivataan enemmän kuin tyttölapsia. Hänet otetaan syliin pienestäkin epämukavuudesta. Poikalapset puetaan usein tytön vaatteisiin koko sinä aikana, minkä he ovat naisten hoivissa. Tämä siksi, että sen kuvitellaan suojelevan lasta ”pahalta silmältä”, demoneilta, jotka eivät välitä niin halpa-arvoisesta lapsesta kuin tyttövauvasta.  Myös amulettien käyttö on yleistä samaa tarkoitusta varten. 

Arabiäiti imettää poikalastansa kahden-kolmen vuoden ikäiseksi, kaksi kertaa pitempään kuin tyttövauvaa. Osaltaan tämä käytäntö johtuu halusta helliä poikalasta ja tyttövauvan tapauksessa jouduttaa mahdollisen poikalapsen syntymistä, koska imettämisen uskotaan vähentävän uuden raskauden mahdollisuutta. Poikalapsen kurittamista tapahtuu paljon vähemmän kuin tyttölasten, vaikka tyttölapsi pian oppii oman roolinsa miesten palvelijana. 

Poikalapsi puolestaan huomaa piankin oman erikoisasemansa perheen naisväen keskuudessa ja oppii käyttämään sitä hyväkseen. Pienestäkin itkusta äiti ottaa hänet syliinsä ja antaa rintaa. Eräs piirre, mikä on huomioitu arabiperheissä, on rangaistusuhkaus lapselle, mitä ei kuitenkaan toteuteta.

Arabille on tärkeää saada sanottua sen, mitä hän tuntee sisällään, laiminlyöden sen toteuttamisen. 

Eräs erikoinen piirre arabiäidin poikalapsensa hoivaamisessa on se, että hän hyväilee ja hieroo lapsensa sukuelimiä ”saadakseen lapsen hymyilemään ja nauramaan”. Tähän osallistuvat perheen muutkin naiset, vanhemmat sisaret, sukulaiset ja vieraat. Koska poikalapsi on naisten hoivissa neljä-vuotiaaksi saakka, hän tulee varmaan aina muistamaan käytännön tuottaman mielihyvän. Tutkimuksista ei selviä, tapahtuuko tällaista hyväilyä vielä sen jälkeen, kun poika alkaa kulkea perheen miesten mukana neljän vuoden ikäisenä. Hän kuitenkin juoksee saamaan äitinsä  lohdutusta aina kokiessaan tulleensa kohdelluksi rajusti, kunnes hän tajuaa sen lapselliseksi ja häpeälliseksi. 

Siirtyessään miesten maailmaan poika kokee kokonaan uudenlaisen maailman. Siellä perheen pään arvovallan alle asettuminen edellyttää ehdotonta kuuliaisuutta, ja sen rikkomisesta rangaistaan välittömästi, joskus hyvin rajusti. Beduiinit käyttävät puukkoa tai miekkaa, minkä tarkoituksena on karaista poikaa kestämään iskuja ja tuskaa. Myös veljesten kesken on selkeä arvovallan jako: vanhemmat veljet ovat aina ennen nuorempia. Tämän totesi eräs israelilainen arkeologi. Hän osti beduiinimieheltä tämän löytämän antiikkiesineen. Vähän myöhemmin beduiinin poika myi hänelle arvokkaamman rullan, josta hän myös maksoi enemmän. Pian beduiini-isä tuli täynnä tulikivenkatkuista vihaa syyttäen arkeologia hänen halventamisestaan maksamalla pojalle enemmän kuin hänelle. Vaivoin asia saatiin hoidettua suurella rahasummalla, mutta maksuperusteita oli kehitettävä. Torarullasta maksettiin tämän jälkeen pituuden mukaan. 

Ei ehkä ole tarpeeksi tutkittu arabimiehen luonteen kaksijakoisuutta tai marginaalisuutta, kuten sitä nimitetään. Tämä voisi ainakin osittain johtua hänen lapsena kokemastaan kaksijakoisesta kohtelusta: toisaalta äidin ja naisten hellästä hoivasta ja toisaalta miesten maailmassa kohtaamastaan rajuudesta. Tämä voisi selittää arabimiehen mielen kuohahtelut. Länsimaisissa tutkimuksissa on todettu lapsen tuntevan agressiivisuutta tv-elokuvien katselunsa jälkeen, kun hänen on siirryttävä sen haavemaailmasta arkiseen todellisuuteen. Arabimies elää suurelta osin lapsena kokemissaan haavetunnelmissa, ja kokee tulleensa häirityksi ulkoisen ärsykkeen vaatiessa paluuta arjen todellisuuteen. Hänen vihansa kuitenkin yleensä laantuu yhtä nopeasti kuin syttyikin. 

Perheen tyttölapset pysyvät perheen naisten parissa siihen saakka, kun he menevät naimisiin. Tyttölapsi voidaan kihlata seitsenvuotiaana ja yhdeksän-vuotiaana hänet katsotaan kypsäksi naiseksi ja voi avioitua. Profeetta Muhammed solmi avioliiton yhdeksän-vuotiaan tytön kanssa. 

Poikalapset ympärileikataan 9-12 vuoden ikäisinä ja 16 vuoden iässä hän on täysi mies ja voi solmia avioliiton. Joissakin heimoissa ympärileikkaaminen tapahtuu nylkemällä koko sukuelin usein morsiamen katsellessa ja kannustaessa. Pojan itkeminen tai valittaminen koetaan häpeälliseksi. Myös tyttölasten ympärileikkausta tapahtuu joissakin suvuissa. 

Arabinaisten harjoittaman poikalastensa sukuelinten hyväilyn katsotaan ainakin osaltaan vaikuttavan arabimiehen uskomukseen, että naiset eivät pysty hillitsemään sukupuolista himoaan ja sen vuoksi heitä on suojeltava. Heidän ei sallita mennä ulos ilman miespuolista suojaa eikä heidän sallita tapaavan vieraita miehiä kodin ulkopuolella. Myös naisten verhoaminen pitkillä kaavuilla ja hunnulla on seurausta tästä miesten uskomuksesta. Arabit katsovat, että arabimies ja nainen eivät voi hillitä itseään missään tilanteessa, missä he ovat kaksistaan ilman valvontaa. Toisaalta uskoisin, että arabimies on yhtä hillitön tilanteen niin salliessa. Islamin usko ei kiellä mieheltä sukupuolista yhteyttä toisten naisten kanssa, jos nainen ei ole sidottu toiseen mieheen. Arabimiehen varovaisuus johtuu useimmiten verikoston pelosta, mutta esim. turistinaiset ja prostituoidut ovat vapaasti käytettävissä. Naisten vapaa ja niukka pukeutuminen koetaan moraalittomaksi ja kuin kutsuksi seksuaalisiin seikkailuihin. 

Arabimiehen on vaikea ymmärtää, että aviomies voi sallia vaimonsa matkustaa esim. Israeliin ilman miehensä suojaa. Hänen mielestään tällainen vaimo etsii seikkailuja. 

Arabimaat ovat aina haaveilleet yhdestä muslimimaailmasta yhteisen johdon alaisena. Käytännössä sen toteutuminen on aina kaatunut siihen, että kukin johtaja on vuorollaan katsonut olevansa oikea yhdistäjä. Arabimies on käytännössä kouliutunut kilpailemaan asemastaan toisten rinnalla. Arabisanonta kuuluu: Minä veljiäni vastaan, minä ja veljeni serkkujani vastaan, minä, veljeni ja serkkuni koko maailmaa vastaan. Arabit ovat mieltyneet retoriikkaan, mihin heidän kielensä antaa erinomaiset mahdollisuudet. Heille sanat näyttävät korvaavan ideat ja ideat todellisuuden. He usein lupaavat asioita ja allekirjoittavat sopimuksia, joita ei ole aikomustakaan toteuttaa. Egypti on viimeisten vuosikymmenien aikana sopinut liittosopimuksia milloin Jordanian, milloin Irakin, milloin Irakin ja Jordanian, milloin Sudanin kanssa, mutta kaikki ovat rauenneet välittömästi. Samaan sarjaan on luettava Arafatin solmimat sopimukset Israelin kanssa vuodesta 1993 Oslon sopimuksesta lähtien, joissa hän lupautui moniin toimiin toteuttamatta niistä yhtään.

Arabin retoriikassa liioittelu ja toisteleminen ovat yleisiä. Esimerkiksi tervehtiessään toista arabia he lisäävät jokaisessa lauseessa toisen aloitteeseen. Vuoden 1967 sodan yhteydessä Egyptin johtaja Nasser ja sen radio toistelivat uutisia Egyptin ilmavoimien pommituksista ja saavutetuista voitoista seuraavaan päivään saakka, vaikka sen omat ilmavoimat oli lähes täysin tuhottu parissa tunnissa. Arabit itse sanovat: Meidän sydämemme tekevät aivojemme työn. Me liioittelemme vihassa ja rakkaudessa. Me liioittelemme kunniaa. Me haluaisimme asioiden olevan hyvin ja ajattelemme, että ne ovat. Arabian kielen elatiivi itse lisää tätä epämääräisyyttä. Allahu akbar voi merkitä ”Allah on suuri”, tai ”Allah on suurempi”, tai ”Allah on suurin”. 

Arabeille on vaikeaa tajuta aikamääriä. He sanovat, ettei menneisyys kiinnosta heitä eikä tulevaisuus ole heidän käsissään, koska Allah johtaa kaikkea. He usein lisäävät lupauksiinsa ”in sha-Allah”, jos Allah niin tahtoo. Myös täsmällisyys on heille vaikeaa, vaikka perinteisesti matemaattinen johdonmukaisuus on heille tyypillistä esim. heidän arkkitehtuurissaan sen geometristen muotojen toistelussa ja yhdistelyissä. 

Arabit katsovat eurooppalaisten elävän kellon orjuudessa. Profeetta Muhammed kertoessaan Raamatun henkilöistä kevyesti asetti vuosisatoja toisistaan erottavia henkilöitä samalle ajalle. Mooseksen sisar Miriam ja Jeesuksen äiti Maria elivät samaan aikaan. Samoin Haaman Persian hovissa eli samaan aikaan kuin Egyptin faarao. Arabeille heidän suuruutensa aika on tapahtunut aivan äskettäin ja heidän valloittamansa alueet ovat edelleen muslimimaata. Jos jossain Israelissa perintötiedon mukaan oli moskeija, paikka on edelleen pyhä.

Arabien oli helppoa hyväksyä Muhammedin saarnaama uusi oppi, joka kuitenkaan ei ollut heille uusi. Hän suurelta osin otti oppinsa suoraan beduiinien heimotavoista ja uskomuksista, edes jumalan nimeä ei muutettu, se oli edelleen Allah, ja Kaaban pyhättö Mekassa oli edelleen pyhä. 

Beduiinitapoihin kuuluu vieraanvaraisuus ja vieraan suojelu, mikä siirtyi suoraan islamiin. 

Arabit arvostavat beduiinien tapoja siinä määrin, että varakkaiden kaupunkilaisperheiden lapsia lähetetään muutamaksi kuukaudeksi tai vuodeksi beduiiniheimon mukaan oppimaan todellisia arabitapoja ja käyttäytymistä. 

Arabin käyttäytymiseen liitetään arabin kunnia, jota ei tule loukata. Useimmiten siinä kuitenkin on kysymys arvokkuudesta tai heikosta itsetunnosta, mikä ei kestä arvostelua. 

Arabinaisen tai miehen tuottama loukkaus tai häpeä ei ole henkilökohtainen, vaan se on loukkaus koko perhettä tai sukua vastaan, jonka kunnia vaatii hyvitystä. Kunnialla tässä yhteydessä tarkoitetaan toisten suhtautumista loukattuun, ei omaa tuntemusta. 

Arabin elämään liittyy oleellisesti uskomus ennaltamääräämisestä. Arabit uskovat, että Allah on etukäteen suunnitellut kunkin elämän. Tämä uskomus on ikivanha ja se on siirtynyt suoraan islamiin. Muslimeilla ei ole välittäjää Allahin ja ihmisen välillä, vaan kukin on vastuussa omista teoistaan suoraan hänelle. Käytännössä kuitenkin uskonnolliset auktoriteetit, mullahit, selittävät Koraania tavallisille ihmisille, jotka eivät osaa lukea ja joiden ei oleteta ymmärtävän sitä. 

Muslimin ja siis arabin elämään ei liity tunto syyllisyydestä siinä määrin, kuin kristityille tai juutalaisille. Hän voi tehdä pahoja tekoja mutta seuraavassa hetkessä olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Muhamettilaisuutta kutsutaan rauhan ja rakkauden uskonnoksi. Kuitenkin sitä on aina levitetty miekan avulla. Muhammed itse johti ensimmäisiä valloituksia alueilla, joiden heimot olivat keskinäisten taistelujen heikentämiä. Vajaassa sadassa vuodessa tuo miekkalähetys oli vienyt islamin sanoman lähes kaikkialle silloin tunnettuun maailmaan, Iranista Espanjaan. Valloitukset ovat jatkuneet kauas Intian Valtameren saarille, Kiinaan, Venäjälle ja levittäytynyt vyöryn tavoin Afrikkaan. Kaikkialla, missä se on saanut johtavan aseman, se on aloittanut toisten uskontojen alistamisen väkivaltaisesti. Sitä kokevat nyt Sudanin ja Indonesian kristityt. Pieniä ja voimattomia juutalais- ja kristittyjä seurakuntia sallitaan jäädä alistettuina ja vahvasti verotettuina.

Muhamettilaisuus leviää nyt maailmalla ja erityisesti länsimaissa terrorin ja pelon saattelemana. Muhamettilainen kiihkouskonnollisuus käyttää terroristeja, joille on luvattu suora pääsy paratiisiin ”marttyyrikuoleman” jälkeen. Muhamettilainen kiihkouskonnollisuus johtaa aina väkivaltaan. 

Mikä saa tavallisen arabin, usein koulutetun ja hyvinvoivan, uhraamaan itsensä mullahin lupausten ja vakuuttelujen vuoksi? Mikä saa hänet murhaamaan ja vammauttamaan mahdollisimman suuren määrän viattomia sivullisia? Onko niin, että mullahit osaavat käyttää arabimielen kaksijakoisuutta vaikuttamalla suoraan sen haavetasolle ohi järkevän ajattelun? Kuvitteleeko muslimimies saavansa paremman osan seisoessaan kasvotusten Allahinsa edessä murhatyönsä jälkeen? Onko heidän Allahinsa todellakin murhanhimoinen sadisti, joka janoaa ihmisten verta?

Muslimien sota arabimielistä ja länsimaailmasta jatkuu niin kauan, kuin ”sodan talo” (dar al-harb) on vielä valloittamatta ja liittämättä ”islamin taloon” (dar al-islam). Näin he ainakin kuvittelevat. 

 

Kastel 13.08.02.

Gabriel.