ISRAELIN VASEMMISTOPOLITIIKAN KIEMUROITA

 

Voidakseen ymmärtää Israelin vasemmistopolitiikkaa on syytä tarkastella sen ideologista taustaa.

Turkki hallitsi Palestiinaa, kuten Israelin aluetta silloin kutsuttiin, vuoteen 1917 saakka, jolloin Englanti valloitti maan. Turkki ei sallinut imperiuminsa alueella minkäänlaista poikkeamista hallituksen politiikasta. 

Palestiina oli harvaan asutettu ja sen merkitys oli varsin vähäinen; se oli imperiumin takamaata.

 

Juutalaisten muutto maahan alkoi voimallisemmin 1850 luvun jälkeen Euroopassa ja varsinkin Venäjällä puhjenneitten juutalaisvainojen johdosta. Näiden vuosikymmenien aikana Euroopassa levisivät voimakkaat perinteisen uskonnon vastaiset ideologiat: Spinoza, Hegel, Kant ja monet muut levittivät epäilyksen ja perinteisten uskomusten vastaista filosofiaa; psykologit Freud ja Jung pyrkivät löytämään jumaluutta ihmisestä itsestään; Darwin kyseenalaisti koko luomisopin kehittäen oman kehitysteoriansa; Karl Marx esitti kommunistiset manifestinsa ja suoraan kansan valtaan perustuvan hallintomallinsa. 

 

MAAHANMUUTTOAALLOT

 

Ensimmäiset pakolaiset olivat paenneet voidakseen löytää maan, jossa he voisivat elää omaa elämäänsä. Heillä ei ollut selvää ohjelmaa yhteisönsä elämän järjestämisestä eikä poliittisia tavoitteita. Useat heistä tulivat Euroopan maista tai kauempaa. Muutamilla oli epämääräinen kuvitelma omasta valtiosta, mutta se oli kaukainen ja näytti niissä oloissa mahdottomalta toteuttaa. Theodor Herxl kehitteli juutalaisen valtion ideaansa, mutta monet pitivät sitä utopiana, ilman todellisuuspohjaa. 

 

Ensimmäiset Venäjän pogromien ajamat pakolaiset olivat tavallisia työntekijöitä. Heidän elämän-katsomuksensa oli maanläheinen, ei välttämättä uskonnonvastainen, mutta ei myöskään aktiivisesti uskonnollinen. Heidän elämäntapansa olivat kuitenkin niin rentoa, että ne herättivät pahennusta Jerusalemin ortodoksipiireissä jopa siinä määrin, etteivät he halunneet auttaa edes nälkää näkeviä maahanmuuttajia. 

Kommunistiset ideat juurtuivat syvimmin Venäjän ja muidenkin Itä-Euroopan maiden yhteiskuntaan, lähinnä sen älymystöpiireihin. Juutalaiset saivat kunnian olla levittämässä ja juurruttamassa tätä vallankumouksellista oppia, joka lopulta kääntyi heitä itseään vastaan ja pyrki tuhoamaan juutalaisen uskonnon ja juutalaiset Venäjältä ja myöhemmin Neuvostoliiton alueelta. 

 

Venäjän ja Itä-Euroopan maiden pakolaiset tulvivat Palestiinaan kolmena aaltona, aliyana. Ensimmäinen aalto tuli 1880 pogromien seurauksena, toinen 1910 jälkeen ja kolmas bolshevikki vallankumouksen seurauksena. Toisen ja kolmannen aliyan mukana tuli Palestiinaan intellektuelleja, jotka toivat mukaan sosialistisen ja marxilaisen ajattelutavan. He vieroksuivat tietoisesti perinteistä juutalaista uskoa ja pyrkivät järjestämään elämänsä omaksumiensa uusien, maallisten (sekulaarien) ideoitten perustalle. 

 

He kehittivät kibbutsilaitokset, omavaraiset maatalousyhteisöt. Niissä kaikki oli yhteistä eikä kukaan ollut toista arvokkaampi, jokainen joutui vuorollaan osallistumaan käsillä olevaan työhön. Myös lapset hoidettiin yhteisesti. Nämä laitokset olivat silloisten maahanmuuttajien muodostamien yhteisöjen selkäranka. Ne olivat hengeltään maallisia, niissä ei ollut synagogaa eivätkä yhteisöjen jäsenet noudattaneet juutalaisen uskonnon vaatimia sääntöjä tai juhla-aikoja. He pitivät itseään juutalaisina mutta ilman juutalaista uskoa. 

Myöhemmin kibbutsi-yhteisöjä perustettiin myös uskonnolliselle pohjalle. 

 

Kehitettiin myös uusi yhteisömalli moshavi, jossa jäsenet omistivat hoitamansa maapalan, mutta hallinto ja yhteydet ulos, kuten tuotteiden markkinointi, hoidettiin yhteisesti. 

 

Kibbutsit olivat myös tärkeitä marxilaisten ideoiden kehittäjinä ja toteuttajina. Siellä kasvoivat ja saivat suojelua lähes kaikki johtajatyypit, jotka myöhemmin tulivat johtamaan maata ja sen kehittyvää armeijaa. Siellä valmistettiin myös aseita ja kätkettiin niitä Turkin tai Englannin viranomaisten ulottumattomiin.  

 

Turkin vallan aikana monet juutalaiset alkoivat nähdä uusia mahdollisuuksia Turkin sisäisen kuohunnan ansiosta. Jotkut opiskelivat Turkin yliopistoissa ja muutamat palvelivat Turkin armeijassa. Tuleva valtion päämies Ben Gurion, Puolasta maahan muuttanut, hankki Turkin kansalaisuuden. Politiikkaan osallistuminen oli kuitenkin arvaamatonta ja jopa vaarallista muslimien epäluuloisen tarkkailun vuoksi. 

 

THE QUEEN MOTHER OF ISRAEL

 

Kolmannen maahanmuuttoaallon, aliyan, mukana Palestiinaan muutti myös Rosa Cohen, jolle annettiin nimi Israelin kuningataräiti. Rosa oli rikkaan venäläisen liikemies- ja teollisuuspohatan tyttö, yksi kahdeksasta. 

Rosan isä oli syvästi uskonnollinen, mutta ankaran lainmukaisesti toimiva, joka edellytti perheeltään ehdotonta juutalaisten rituaalien noudattamista, ainakin silloin, kun hän oli kotona. Enimmäkseen hän liikkui pitkin Eurooppaa liikematkoillaan. Hän pyrki ohjaamaan Rosan koulutusta, kuten muittenkin lastensa, mutta Rosalla oli oma ajatuksensa. Hän valitsi isänsä toiveitten vastaisesti oman koulunsa ja liittyi sosialistiseen juutalaisjärjestöön nimeltä Bund, jossa Israeliin muuttoa pidettiin häviäjien ideana. Juutalaisia he eivät pitäneet kansana vaan maailmalle hajonneina ihmisryhminä. 

Rosan äiti kuoli hänen ollessaan 6-vuotias, ja isä päätti muuttaa 8 lapsensa kanssa kotikaupunkiinsa Gomeliin. Siellä Rosa koki venäläisen pogromin seuraukset omakohtaisesti v.1903. Rosa eli sisarustensa kanssa melkein orpona isän asuessa enimmäkseen Pietarissa. Hänen setänsä Mordechai Ben Hillel Hacohen avasi hänelle kotinsa, mutta hän muutti perheineen Palestiinaan vuoden kuluttua. Hacohen oli syvästi uskonnollinen ja harras sionisti. Rosa ei muistellut tätäkään aikaa ikävöiden.   

 

Marxilaisten ideoitten ja vallankumousaatteiden levitessä Venäjälle Rosa antautui niihin innolla mukaan. Hänen johtajantaitonsa huomattiin ja hänet valittiin asetehtaan johtajaksi, ehkä jopa hänen isältään kansallistetun laitoksen. Bolshevikit halusivat määrätä Rosan jatko-opinnoista, mutta tämä ei suostunut siihen. Rosa joutui vallankumouksellisten epäsuosioon ja Rosa pettyi vallankumoukseen. Hän päätti muuttaa Ruotsiin. Hän matkusti Odessaan, jossa ainoa tarjolla oleva laiva oli Ruslan, joka purjehti ensin Palestiinaan. 

 

Rosa päätti jäädä Palestiinaan ja matka Ruotsiin jäi toteutumatta. Mutta Rosa antautui innolla uuden kotimaansa kehittämiseen. Hän oli yliaktiivinen ja osallistui kaikkeen. Hän tapasi tulevan miehensä Nehemia Robichovin v. 1920 Jerusalemissa arabimellakoitten yhteydessä, jossa hän oli joutua ammutuksi. 

 

Englantilainen mandaattiviranomainen yksinkertaisti Nehemian sukunimen Robichov muotoon Rabin, jonka hän omaksui itselleen. Myös Nehemia oli kotoisin Venäjältä, köyhän perheen lapsi, hänen isänsä kuoli kun hän oli 10-vuotias. Hän syyllistyi johonkin rikkeeseen ja  pidätyksen pelossa karkasi Yhdysvaltoihin, josta hän muutaman vuoden kuluttua sai ilmaisen laivalipun Palestiinaan vapaaehtoisarmeijan jäsenenä. 

Rosa ja Nehemia päättivät solmia irralliset nyörit yhteen ja muuttaa yhteiseen asuntoon. Rosan idea oli kuitenkin henkinen toveruus, lapset eivät kuuluneet siihen. Hänelle sattui kuitenkin kaksi ”vahinkoa”. Ensimmäiselle vahingolle annettiin nimi Yitzhak; toiselle vahingolle  neljän vuoden päästä nimi Rachel.

 

Rosa ei antanut näiden häiritä aktiivisuuttaan, hän oli aina menossa. Lapset saivat tulla toimeen miten pystyivät. Yitzhak eli päivät poikakaverinsa Moshe Netzerin kotona, illat hän pelkäsi odottaessaan yömyöhään saakka äitinsä tuloa kotiin, mitä edelsi kovaääninen poliittinen keskustelu kadulla. Vasta sitten poika uskalsi sulkea silmänsä.

Yitzhakin äiti Rosa kärsi sydänviasta ja hän sai syövän, joihin hän menehtyi v. 1937. 

 

Rosa oli kouluttanut poikaansa Yitzhakia palvelijaksi, hän kävi maatalouskoulua, mutta hänestä tuli sotilas. 

 

Rosan aktiivisuus huomioitiin ja häntä kunnioitettiin. Häntä kutsuttiin ”suureksi naiseksi” ja ”Israelin kuningataräidiksi”. Rabinin perheessä hän oli se, joka ”kantoi housuja”. 

Rosa ja Nehemia Rabin muuttivat Israeliin kolmannen muuttoaallon mukana, mutta he eivät olleet valmistautuneet siihen. Rosa toi mukanaan marxilaisen anti-sionismin ja vihan hallitsevaa luokkaa kohtaan. Tri Uri Milstein kutsuu sitä kirjassaan ”The Rabin File” Rosa-virukseksi, joka suuntautui poliittisiin ja ideologisiin vastustajiin ja muovasi totalitarismin poliittisen kulttuurin, kyvyttömyyden yhteistyöhön ja itsetuhon perustan setlementteihin. Rosa kehitti ympärilleen vihamielisen suhtautumisen taloudellisiin piireihin, jotka olivat halukkaita investoimaan varojaan ja osaamistaan juutalaisen yhteisön (Yishuv) talouteen. Kaikessa tässä Nehemia oli hänen oikea kätensä. Heitä syytettiin Kinneret ryhmän korruptoimisesta sekä Sionismin, Palestiinan yhteisön ja setlementtien korruptiosta. He yhdessä olivat vääntäneet sionistisen näyn Bolshevikki-järjestelmän ideologiaan ja muottiin. Yitzhak Rabin tunnustaa tunteneensa vetoa varakkaisiin kapitalisteihin, vaikka hän ei ymmärtänyt heidän liikeympäristöään, jossa he työskentelivät. Sosialistit kuitenkin valitsivat Rabinin  edustamaan itseään. 

 

Yitzhak Rabin peri isältään Nehemialta pelkuruuden ja äidiltään Rosalta vihan ja katkeruuden. Heiltä molemmilta hän sai orpouden ja hyljätyn tunteet, jotka seurasivat häntä aina. Hänellä oli vaikeuksia luoda ystävyyssuhteita. 

 

Uri Milstein esittää Yitzhak Rabinin saavutuksista armeijan upseerina seuraavat arvostelut: Hän pakeni taistelukentältä; hänet vapautettiin kerran pataljoonan ja kahdesti prikaatin komentajan tehtävistä; hän luhistui paineen alla toimiessaan Yleisesikunta-päällikkönä. 

 

Kliininen psykologi Tri Netta Cohen Dor-Shav Bar-Ilan yliopistosta antoi seuraavan lausunnon Rabinin luonnekuvasta: Selkeä skitsoidisen persoonallisuuden tai luonteen patologinen kuva paljastuu – joka osoittaa raja-alueen luonteenpiirrettä – skitsoidin hallitsevia ilmentymiä ovat hänen sulkeutuneisuutensa ja eristyneisyytensä, hän on eristynyt, taipumaton, epäluuloinen eikä helposti lähestyttävä. Hän on perusteiltaan yksinäinen ja pelkää ihmisiä – häneltä puuttuu kyky todelliseen henkilökohtaiseen antautumiseen ja tunteisiin. Sellaiset skitsoidit voivat lapsena olla hyvin lahjakkaita, joilla on lahja rajoitettuihin ominaisuuksiin, autismiin. He pystyvät helposti tekemään vaikutuksen ihmisiin, saavuttaa hyväksyminen ja kunnioitus määrättyyn rajaan asti. He ovat kuitenkin aina tyytymättömiä, heillä ei ole todellista identiteettiä eikä todellisia tunteita. He eivät ole mitä he kuvittelevat olevansa, käyttäytyen vain ”jos toimin täten pystyäkseni peittämään epäonnistumiseni todella olla”. Heillä on vaikeuksia oppia ja muistaa. Rabinin lähellä olevat hämmästelivät hänen tietämättömyyttään kulttuurista. Peittääkseen tämän puutteen he liittyvät ryhmiin, jotka täyttävät hänessä tämän onttouden. Skitsoidi on kyvytön ajankohtaisen tai ei-ajankohtaisen orientoimiseen tiettyyn kohteeseen, hänen orientoitumisensa on autistisen syndrooman vankina. (Tri Cohen Dor-Shav: Yitzhak Rabin, a Leader with a Fatal Fault.” Nativ no 37, March 1994) 

 

ISRAEL THE BEAUTIFUL

 

Olen tarkoituksellisesti esittänyt pitkähkön kuvauksen Yitzhak Rabinin tapauksesta, koska hän oli yksi niistä henkilöistä, jotka liittyivät oleellisesti juutalaisen yhteisön ja Israelin valtion syntymisen tapahtumiin aina vuoteen 1995 saakka, jolloin hänet murhattiin. Rabinin ympärille on kudottu myytti koskemattomuudesta. 

 

Uri Milstein kuvaa näitä henkilöitä ja heidän lapsiaan jättiläisiksi. He johtivat viime vuosisadan alusta alkaen vuoteen 1977 juutalaista yhteisöä Palestiinassa, sionistista liikettä ja Israelin valtiota. Tällä ryhmällä oli yksinoikeus vasemmistoleiriin. Oikeistosiipeä edustavat johtajat kuten Aharon Aharonson ja Zev Jabotinsky syrjäytettiin armotta, eikä uskonnollisella sionismilla ollut edes varteenotettavaa ehdokasta johtajaksi. 

Meidän päiviimme saakka monet ihmiset Israelissa ja ulkomailla edelleen pitäytyvät uskomukseen, että Ben-Gurion ja hänen joukkonsa olivat viisaita miehiä, rohkeita, varovaisia, kestäviä ja taipumattomia. Nämä ihmiset edelleen uskovat, että muuttumattomat objektiiviset tosiasiat tekivät Israelin valtion perustamisen mahdottomaksi ennen Ben-Gurionin ilmestymistä. Häntä pidetään sukupolvensa etevimpänä miehenä, joka yksin pystyi ohjaamaan valtiolaivan myrskyisten aaltojen ja juutalaisia kohtaan osoitetun vihan keskeltä turvalliseen satamaan, Luvattuun Maahan ja poliittiseen itsenäisyyteen. 

Shimon Peres muistaa aina todeta, että hän on tuon epätavallisen miehen todellinen opetuslapsi.

 

Tähän aikakauteen kuuluivat seuraavat henkilöt: David Ben-Gurion, Berl Katzenelson, Yitzhak Tabenkin, Meir Yaari, Rosa Cohen, Rachel Bluvstein, Moshe Sharett, Levi Eshkol, Yisrael Galili, Golda Meit ja Yaakov Hazan. Aikakautta kutsutaan ylevällä nimellä ”Israel the Beautiful” (Kaunis Israel). Tämä ylevä myytti oli hyödyllinen puolueen edustajien poliittisen elämän jatkumiseksi heidän kuolemansa jälkeenkin ja puolueen palaamiseksi valtaan vaalitappion jälkeen kuten tapahtui Likudin voittaessa vuoden 1977 vaalit. 

 

Kuuluminen tuohon puolueen haaveilijoihin ja taistelijoihin takasi jäsenille automaattisesti sankarikehän ja jokainen epäilijä tuomittiin vääräuskoisena. Se takasi heille myöskin ylennyksen virkauralla valtionhallinnon tai armeijan palveluksessa epäonnistumisesta tai lahjattomuudesta huolimatta. Se oli etuoikeutettujen klubi.

 

Vasemmisto perusti puolueen nimeltä Mapai, josta osa erosi jonkin ajan kuluttua muodostaen puolueen nimeltä Mapam. Mapai oli länsimaisten kriteerein arvioituna sosialidemokraattinen, Mapam oli marxilainen, kommunistinen puolue. Niiden poliittinen ja sotilaallinen ohjelma oli kuitenkin epämääräinen. Mapam-puolueen perillinen on Meretz, uudelta nimeltään Yahad-puolue. Mapai elää Labor-puolueessa. 

Työväenpuolueen ja varsinkin Mapain turvallisuuspolitiikka perustui ennen valtion perustamista käsitykseen, että ainoa hyväksyttävä sota on itsepuolustus, jossa ei ole muita mahdollisuuksia. Jos oli hyökättävä ensimmäiseksi, se tuli tehdä ennaltaehkäisyn vuoksi yllätysiskulla vastustajan taivuttamiseksi. 

 

Oli sentään niitäkin, jotka uskalsivat esittää arvostelua johtajien toimista, mutta heidät hiljennettiin huomioilla, että varomaton arvostelu heikentää johdon asemaa ja antaa panoksia vastustajan käsiin, mikä vahingoittaa sionistista yhteisöä. Tällä vaiennettiin objektiivinen arvostelu ja eristettiin sosialistinen sionismi kaiken arvosteluin ulkopuolelle. Shimon Peres vaiensi täten Abba Ebanin, joka arvosteli Oslon sopimusta. 

Täten Mapai-puolueen perustama puolisalainen sotilasjärjestö Haganah oli ”Valaistu” järjestö sisäisen ideologian painostuksesta. 

Vasemmiston kirjoittamaton sotilaallinen päämäärä oli saavuttaa kansallinen itsenäisyys ja perustaa valtio niin laajoilla rajoilla kuin mahdollista ja niin vähäisin arabiasukkain kuin mahdollista. 

Tämän vuoksi johtajat katsoivat, että itsenäisen arabivaltion perustamista Jordanjoen länsipuolelle tuli vastustaa viimeiseen saakka. 

Toinen päämäärä oli puolustussodan oppi, joka oli niin juurtunut ideologiseen ajatteluun, ettei siitä voinut keskustella edes älyllisenä harjoituksena. 

Itsenäisyyssodan aikana Golda Meir ja Levi Eshkol olivat keskeisiä hahmoja Mapai-puolueen johdossa, joka määritti valtion kannan. Yisrael Galili oli Haganan pääesikunnan johdossa. Hän kuului kilpailevaan Achdut HaAvoda puolueeseen, joka yhdessä HaShomer HaTsa´ir-ryhmän kanssa perusti  Mapam-puolueen. Mapam–puolueen ensimmäinen tehtävä oli estää oikeistolaisen revisionisti-puolueen pääsy Mapai-puolueen johtamaan hallitukseen. Se myös suositteli periaatetta Suurempi Israel heti, ei asteittain kuten Mapai.  

Golda Meir ja Levi Eshkol tekivät päätöksen vapauttaa Jerusalem, Juudea ja Samaria 1967 kuuden päivän sodassa. Periaatteena oli rajojen muotoileminen voimatasapainon mukaan, koska arabien tavoitteena oli työntää juutalaiset mereen. Päätös tehtiin kuitenkin hätiköiden ilman selvää suunnitelmaa vapautettujen alueiden kohtalosta. Juutalaisten asutusten ulottaminen Juudean ja Samarian kukkuloille sekä Gazan alueelle tehtiin vasta vuoden 1973 sodan jälkeen. Samoin Jerusalemin kysymys, erikoisesti Vanhankaupungin ja Temppelivuoren osalta, olisi voitu ratkaista silloin ja välttyä myöhemmiltä ongelmilta. 

 

VASEMMISTOSIONISMIN MESSIAANISUUS

 

Sekä ei-uskonnollisen sionismin että varsinkin Israelin vasemmiston piirissä on nähtävissä selviä utopistisia ulottuvuuksia, jotka sekä muodoiltaan että terminologialtaan muistuttavat uskonnollista juutalaista Messias-odotusta. Usein niihin liittyy jopa uskonnollista dogmatiikkaa. 

 

Vaikka Israelin vasemmisto on sekä julistuksissaan että terminologiassaan oppositiossa konservatiivista ortodoksi-liikettä että uskonnollista Messiaanisuutta vastaan, se on kuitenkin alitajuisesti omaksunut useita uskonnollisia ilmaisumuotoja ja käyttää melkein uskonnollista symboliikkaa ilmentäessään sanomaansa.

 

Ensimmäiset ei-uskonnolliset sionistit pyrkivät muodostamaan poliittisen valtion ja varmistamaan sen rajat 

asevoimin välttämättömänä toimenpiteenä. 

 

Israelin vasemmiston viime aikojen julistukset ilmaisevat lähes mystisen messiaanisia ulottuvuuksia.

Toisaalta se huomioi aseellisen puolustuksen kansallisena välttämättömyytenä Israelin maan juutalaiselle itsenäisyydelle, toisaalta se kannattaa äärimmäisiä alueellisia kompromisseja Israelin vihollisten kanssa. 

Nämä arvot voivat usein kumota toisensa.

 

Tilanne, joka reaalipolitiikassa voi osoittautua täysin ratkaisemattomaksi, voidaan täten kuvitella täysin mahdolliseksi ja jopa todennäköiseksi vasemmiston edustaman rauhan paradigman (muotosarjan) mukaan.

Kuvaillessaan rauhanprosessia arabinaapureiden kanssa se käyttää uskonnollista Messiaanista terminologiaa, kuten ”Uusi maailmanjärjestys Lähi Idässä”, tai ”taivaan valtakunta (paratiisi) maan päällä.” 

 

Vasemmisto hakee kestäviä suhteita arabien kanssa, mutta toisaalta halveksii ja vieroksuu heidän elämäntyyliään. Jotkut pyrkivät näkemään tässä selviä yhteyksiä keskiaikaisen juutalaisten messias-tarjokkaan Sabbatai-Zwin messiasliikkeen kanssa. Tätä niiden mielestä tukee myös se, että utopistinen, messiaaninen päämäärä assimilaatioon on sekä sabbatai-liikkeessä että vasemmiston messiasliikkeessä.

(Edellinen kirjoitus on väljä suomennos Avrum Ehrlichin kirjasta Sabbataian Messianism as Proto-Secularism.) 

 

JOHTOPÄÄTÖKSIÄ

 

Ben-Gurion oli johtava hahmo 1900-luvun alkupuolella. Hän hallitsi Israelin sisäpolitiikkaa ja Jewish Agency järjestöä, joka pyrki auttamaan vainottuja juutalaisia pakenemaan. Monet tutkijat ovat kuitenkin alkaneet ounastella, että sen toimintaa sävytti voimakas poliittinen tendenssi. Ben-Gurionilla oli päämääränä saada ”oikeanlaisia” juutalaisia, Jabotinsky halusi mahdollisimman paljon mahdollisimman pian. On esitetty arvailuja, että Ben-Gurionilla oli maahanmuuttajien laadun lisäksi niiden lukumäärän kriteeri. 

 

Ariel Sharon kertoi julkisesti jossain yhteydessä, että jos Jabotinsky olisi ollut Jewish Agensyn puheenjohtajana, miljoonia juutalaisia olisi voitu pelastaa. Vasemmisto vaati Sharonilta anteeksipyyntöä, mutta Sharon vastasi: ”Minä olin siellä. Jos haluatte keskustella asiasta, tehdään se julkisesti”. 

 

Ben-Gurionin jälkeen pahimmat kilpailijat vallasta olivat Shimon Peres ja Yitzhak Rabin. Rabin sai yliotteen, hänet valittiin pääministeriksi vaaleilla, mihin Peres ei ole yltänyt. Rabin syytti Peresiä avoimesti tämän ajettua Shasin puheenjohtajan Arye Derin asettamaansa korruptioansaan syrjäyttääkseen Shasin vallasta. Rabin kutsui sitä ”haisevaksi operaatioksi”. 

 

Peres on ehkä puhtain esimerkki vasemmiston utopistisesta myönnytyspolitiikasta. Hänen opetuslapsensa on Jossi Beilin, jonka haaveena on yhtenäinen monen kansan asuttama Lähi Itä ilman rajoja, rajoitteita ja ilman uskontoa. Muslimit eivät varmaan koskaan tule alistumaan tällaiseen messias-odotukseen. 

Lähi Itä ilman rajoja ja rajoitteita ehkä, mutta siten, että sitä hallitsee muhamettilainen kalifi. 

 

Nyt Peres maalailee haaveellisia kuvitelmia Gazan alueen muuttamisesta taloudelliseksi paratiisiksi, jota USA ja Euroopan maat tukisivat varoillaan ja vapaakauppasopimuksillaan YK:n ja Maailmanpankin avustamina. Tähän hän varmaan haluaa yhdistää Juudean ja Samarian alueet, joista on puhdistettu kaikki juutalaisuuden saastuttavat jäänteet, ja Gazan ja Länsirannan alueet yhdistetty maakaistaleella Israelin halki.

 

YHTEYKSIÄ EUROOPAN TILANTEESEEN

 

Tämä utopistisen haaveellinen tulevaisuuden näky on sävyttänyt Euroopan valtioiden politiikkaa Lähi Itään nähden. Vasta aivan viime vuosina jotkut maat ovat alkaneet herätä huomatessaan maahan muuttaneiden muslimien kovaääniset vaatimukset, joita sävyttävät terroristien pommit ja pommiuhkaukset. 

 

Caroline B Glick käsitteli aihetta JPostin kirjoituksessaan 20.05.05 otsikolla Israel´s immigration idiocy. 

 

Glick referoi Bat Yeorin kirjaa Eurarabia: The Euro-Arab Axis. Hän kertoo, että nykyinen patologinen yhteys muslimisiirtolaisten ja Euroopan enemmistöjen välillä on suora seuraus Euroopan johtajien päätöksestä sallia rajoittamaton muslimien siirtolaisuus heidän maihinsa Opecin öljyboikotin seurauksena. Päätökseen liittyy muslimien vaatimus, että näiden muslimisiirtolaisten sallitaan pitää oman kulttuurinsa ja uskontonsa eikä heitä saa yrittää sulauttaa muuhun yhteiskuntaan. 

 

Glick toistaa Yeorin huomion, että useat Euroopan maat ovat jo liian pitkällä kulttuuriperintönsä taantumisessa ja alistumisen tiellä (dhimmitude), voidakseen pelastua täydelliseltä tuholta.

 

Tämä maalaa pelottavia näkymiä Euroopan ja Israelin välisille suhteille. Israelin ainoa turva on ollut USA, mutta viime aikainen kehitys Israelin ja USA.n suhteissa ei lupaa hyvää. USA peruutti yhteistyön Israelin kanssa mm. uuden ensi sukupolven hävittäjän kehittelyssä, samoin laser-aseitten kehittelyssä ja muissa vastaavankaltaisissa yhteistyömuodoissa. Presidentti Bush ja hänen ulkoministerinsä ovat entistä selvemmin ilmaisseet kärsimättömyytensä rauhanprosessin laahaamisen suhteen. USA:llakin on omat arabi-yhteytensä Irakissa, Syyriassa, Iranissa ja Afganistanissa Saudien lisäksi. 

Ariel Sharonin politiikkaa seuraavat unohtavat, että Sharon palveli marxilaisen Mapamin Palmah-joukoissa. 

 

Hänen ideologiansa näyttää olevan lähempänä vasemmistopuolueita kuin perinteistä Likudia, kuten Knessetin puhemies Reuven Rivlin äskettäin totesi. 

 

Lähteet: Tri Uri Milstein: The Rabin File, an unauthorized expose.

              Walter Lagueur: A History of Zionism. 

             Barry Chamish: Shabbatai Tzwi, Labor Zionism and the Holocaust. 

             Antti Eskelinen: Israel Valinkauhassa.  

             Jerusalem Post, 20.05.05

 

KASTEL 25.05.05

Gabriel