Ariel Sharon muistetaan Israelissa vuoden 1973 voittoisana sotasankarina. Lähes katastrofitunnelmissa alkaneen sodan käännyttyä Israelin eduksi Sharon ylitti joukkoineen Suezin kanavan ja oli menossa kohti Kairoa. Egyptin joukkojen pääosa oli lyöty, ja yksi armeijakunta oli saarrettu ilman huoltoa, ruokaa ja vettä Siinaille. Suurvaltojen ja lähinnä Neuvostoliiton painostuksesta Israelin armeija lopetti etenemisensä ja suostui toivottuun tulitaukoon. Ulkomailla Sharon kuitenkin muistetaan vuoden 1982 Sabran ja Shatilan verilöylystä. Sharon ei itse osallistunut sotatoimiin, mutta puolustusministerinä Beginin hallituksessa häntä pidettiin vastuullisena siihen. Libanonilaiset falangistit häärivät kolmen päivän ajan palestiinalaisten pakolaisleirissä murhaten, pahoinpidellen ja raiskaten. He maksoivat vanhoja kalavelkojaan. Israelin armeija piiritti leiriä, mutta ei puuttunut siihen, mitä tapahtui leirin sisällä. Ariel Sharon ei ole enää mikään poikanen; hän juhli äskettäin 78. synnyinvuottaan. Hän kehui, että hänellä on elinikää vielä jäljellä 28 vuotta, hänen sukunsa elää vanhaksi, keskimäärin 100 vuotta. Ariel Sharon ei ole myöskään mikään laiheliini, hänen lyhykäinen vartalonsa on pursunut yli äyräittensä kaikilta osiltaan. Hän itse vitsaili, ettei hän ole löytänyt vartalolleen sopivaa luotiliiviä. Sen korvaukseksi hänellä on puolisen tusinaa henkivartijoita, jotka seuraavat häntä kaikkialle. Äskettäisen Gazan alueen evakuoinnista esitetyn kansanäänestyksen käsittelyn aikana Knessetissä Sharon istui juurevasti vaalean ruskeassa nahkatuolissaan kuin paikoilleen jäätyneenä. Hän tuskin liikahti koko käsittelyn ajan, ilmeenkään värähtämättä, osoittamatta liikutusta, osanottoa tai edes ärtymystä. Hän muistutti enemmän suurikokoista jääkimpaletta. Normaali ihminen sentään liikuttelee jäseniään edes verenkierron palauttamiseksi puutuneisiin istumalihaksiinsa, mutta Sharon ei näyttänyt tuntevan mitään edes niissä paikoissa. Vain silloin, kun joku kävi kuiskaamassa jotain hänen korvaansa tai lähetin pistäessä viimeisen uutislippusen hänen käteensä, hän hetkeksi heräsi. Vain hyvin harvoin, seuratessaan poliittisten vastustajiensa kevyttä lepertelyä vakavista asioista, hänen suupieliinsä nousi hienoinen ironinen hymynhäivä, joka jäätyi välittömästi osaksi muuta jääkimpaletta. Vain turpeitten sormien hermostunut naputtelu pöydän pintaan kieli sisäisestä kuohunnasta. Tärkeät ministerit, apulaispääministeri Ehud Olmert, toinen apulaispääministeri Shimon Peres, ulkoministeri Silvan Shalom ja talousministeri Binyamin Netanyahu kävivät istumassa omalla paikallaan pääministerin vierellä ja yrittivät keveällä huulenheitolla saada eloa jääkimpaleeseen, mutta hetken yritettyään lähtivät kyllästyneinä tapaamaan tuttaviaan eteisaulassa ja kahvilassa. Ariel Sharon jatkoi omaa tuskaista istuntoaan tunnista toiseen. Mitä mahtoi liikkua tuon jääkimpaleeksi jäätyneen miehen mielessä? TV-ruudut seurasivat vaihtelevasti puhujia ja puhemiestä, välillä tarkentuen seuraamaan paikalleen jähmettynyttä miestä. Sotapäälliköstä poliitikoksi muuttunut Ariel Sharon seurasi siinä sotasuunnitelmansa toteutumista poliittisella rintamalla. Taitavasti taktikoiden ja käyttäen hyvinkin epänormaaleja eikä aina niin hyväksyttäviäkään operaatioita hän oli haalinut vallan käsiinsä ja eliminoinut pahimmat vastustajansa tai ainakin riisunut heidät aseista. Sharonin kulkemaa polkua reunustavat monet erotetut ministerit ja huomiotta jätetyt puolueen keskuselinten tekemät päätökset. Taitava sotapäällikkö laatii itse oman sotasuunnitelmansa, jonka herkimmät yksityiskohdat ja perimmäiset päämäärät vain hän itse tietää. Edes lähimmät ja uskollisimmat päälliköt eivät tiedä kaikkea, vain sen, mikä heidän on tarpeen tietää oman osuutensa täyttämiseksi. Israelin epäluotettavassa ja epäluuloisessa ilmapiirissä varovaisuus suunnitelman päämäärien vuotamisesta vääriin käsiin on otettava todella vakavasti. On luultavaa, ettei edes Sharonin oma Omri-poika tai läheisimmät neuvonantajat tiedä kaikkea. On esitetty monenlaisia arvailuja, miksi oikeistolaisena pidetty ja oikeistopuolueen mandaatilla vallan kahvaan päässyt Ariel Sharon on yllättävästi ja vastoin puolueensa hyväksymiä normeja omaksunut vasemmistolaisen Labor puolueen pääministeriehdokkaan vaaliohjelman, joka ei silloin saanut suuren äänestäjäjoukon kannatusta. Mitä Ariel Sharon tietää, mistä muut ihmiset eivät tiedä mitään? Sharonilta on jatkuvasti tiukattu suunnitelmaa, ja on esitetty väitteitä, ettei hänellä mitään suunnitelmaa olekaan, vaan Sharon toimii hetkittäin muuttuvien päivän tapahtumien mukaan. Sharon on vakuuttanut, että hänellä on suunnitelma, mutta sen tarkemmin hän ei ole sitä selventänyt. Ja siihen suuren yleisön kuten muitten poliitikkojenkin on ollut pakko tyytyä. Vain silloin harvoin, kun joku on tietämättään sattunut paljastamaan Sharonin suunnitelmaan kuuluvan yksityiskohdan, kuten äskettäin USA:n presidentin Sharonille antamien lupausten todellisuutta, ulkopuolisetkin ovat saaneet vihiä, että liikuttiin kielletyllä taistelualueella. Suuri sotapäällikkö on muuttunut kansanjohtajaksi. Sharon on muovaamassa kansaansa uuteen muottiin, joka sopii hänen suunnitelmaansa. Israelin kansa on perinteensä mukaisesti luottanut raamatulliseen lupaukseen maasta, joka ulottuu Egyptin purosta Suureen virtaan, Eufratvirtaan asti, ja Jordanjoesta Suureen mereen, Välimereen. Ariel Sharon opettaa uutta dogmia, jonka mukaan juutalaisten asuttama maa on Israel ja palestiinalaisten asuttama maa on Palestiina. Tämän opinkappaleen mukaisesti kansat on erotettava toisistaan, etteivät ne revi toisiaan kappaleiksi. On rakennettava yli-, ali- ja läpipääsemätön este, turva-aita, kansojen välille, jotka eivät osaa elää rauhassa keskenään. Lähi Itä ei ole Skandinavia, jossa maitten raja on lähinnä symbolinen ja jossa sodasta kansojen välillä voidaan laskea leikkiä. Bushin haave kahdesta kansasta, Israelista ja Palestiinasta, jotka elävät rinnakkain rauhassa ja turvallisuudessa kuten Euroopan maat nykyisin, voi toteutua vain haavemaailmassa. Bushin haaveen mukaan palestiinalaisia poliiseja koulutetaan ja aseistetaan kuten itsenäisen ja järjestyneen kansan poliiseja tuleekin. Mutta Bush ei tajua, että kouluttaminen tulee aloittaa asenteen muokkaamisesta, uudelleen kouluttamisesta, kuten Sharon on nyt aloittanut oman kansansa parissa. Aseita Lähi Idässä on tarpeeksi, niitä ei tarvitse tuoda lisää ja eikä uusia nykyaikaisemmiksi. Suuren kansanjohtajan luonnekuvaan kuuluu oleellisesti kaksi ominaisuutta: luja itseluottamus ja usko asiansa oikeutukseen. Tämän mukaisesti hän on valmis etenemään päämääräänsä esteistä välittämättä. Kansat ovat aina rakastaneet tyranneitaan. Venäjän kansa suree vieläkin Stalinia, vaikka hänen tiedetään murhauttaneen kymmeniä miljoonia oman kansansa asukkaista. Hitler sai nöyryytetyn ja alistetun kansansa seuraamaan itseään sokeasti katkeraan loppuun asti. Sharonin taktiikasta voidaan olla monta mieltä, mutta seurattaessa hänen reaktioitaan Knessetin istunnon aikana Sharon uhkui tahdonlujuutta ja määrätietoisuutta. Vaatii epätavallisia ominaisuuksia saada katkerimmat vastustajansa politiikkansa taakse, kuten Sharon on saanut äärivasemmiston. Asettuminen muun kansan ulottumattomuuteen, kuten Sharon on tehnyt, tuo johtajalle mystisiä piirteitä. Kansa alkaa piankin uskoa, että johtajalla on kyky ja taito ratkoa asioita heidän puolestaan. Pitkään vankilassa istuneen on vaikea sopeutua siviilielämään, koska vankilassa kaikki on ohjelmoitua, joku toinen on ajatellut kaiken valmiiksi hänen puolestaan. Lujan itseluottamuksen omaava ja asiaansa uskova johtaja ei välitä vastuksista. Jeesus Nasaretilainen kulki tietään vakaana ja pelkäämättä. Hän ei välittänyt kansansa johtajien vehkeilyistä, ei omaistensa epäuskosta eikä edes valitsemiensa opetuslastensa varoittelusta. Sen tähden pilkka ei Häneen koskenut, sen tähden Hän teki kasvonsa koviksi kuin piikivi. (Jes 50:7) Hän oli ihmisille ja opetuslapsilleenkin outo, jopa siinä määrin, että he pelkäsivät Häntä, kuten Israelin kansa pelkäsi heidät Egyptin orjuudesta vapauttanutta johtajaansa Moosesta. (2.Ms 34:30) Sharonin taktiikkana, sotasuunnitelmana, lienee tehdä taktisia liikkeitä, minkä tarkoituksena on sekoittaa vihollisen suunnitelmat. Hän uskoo, että luopumalla osasta Luvattua Maata hän pystyy säilyttämään suurimman osan siitä Israelin hallussa ja saamaan sille kansakuntien takuun. Takuu tulee Länsimaitten hallituksilta, arabimaat eivät koskaan tule siihen suostumaan vapaaehtoisesti, jo siitä syystä, että diktatuurijohtajat tarvitsevat ulkopuolisen uhkan oman asemansa takaamiseksi; eivät ennen kuin heillekin tulee johtaja, joka saa kansat taakseen. Suokoon Israelin Pyhä, että Sharonin dogmi on oikeutettu. KASTEL 29.03.05 Gabriel