VIERAS TOTUUDELLE Suomen ulkoministeri Erkki Tuomioja ja Palestiinan-Israelin välinen konflikti Professori Efraim Karsh Lontoon Yliopisto Suomen Kuvalehden suorittamassa haastattelussa kesäkuun 3. päivänä 2005 ulkoministeri Erkki Tuomioja antoi Lähi Idän rauhanprosessia koskevan lausuntonsa viime huhtikuussa Israeliin ja Palestiinan territorioihin tekemäänsä vierailuun perustuen. Haastattelu on merkittävä kahdesta pääasiallisesta syystä. Ensiksi, Suomi tulee toimimaan vuorollaan EU:n presidenttinä, minkä johdosta Tuomioja tulee toimimaan organisaation Lähi Idän politiikan roolissa tärkeässä vaiheessa alueen historiassa. Toiseksi, Tuomiojan näkemykset edustavat syvempiä virtauksia ajankohtaisista Euroopan kritisismistä Israelin suhteen, mikä yhdistää todellisen tietämättömyyden ja väärin ymmärryksen arabien ja Israelin välisestä konfliktista yhdistyneenä piilevään vihamielisyyteen, joka on syntynyt maanosan satavuotisesta anti-semitismin perinteestä. Suomen Kuvalehti näyttää olevan yksi Tuomiojan suosimista tiedotusvälineistä, joita hän käyttää julkistaakseen Lähi Idän kantansa. Lehden edellisessä haastattelussa elokuussa 2001 hän tuomitsi Israelin pyrkimykset suojella kansalaisiaan terrorilta, jonka Yasser Arafat ja Palestiinan Auktoriteetti (PA) olivat aloittaneet syykuussa 2000 (runollisesti nimetty al-Aksa Intifadaksi Jerusalemin moskeijan mukaan). Hän jopa vertasi Israelin puolustustoimia natsien suorittamaan Euroopan juutalaisten tuhoamiseen todeten, että ”on suorastaan järkyttävää, että jotkut toteuttavat saman kaltaista kohtelua palestiinalaisia kohtaan minkä uhreja he itse olivat 1930-luvulla.” Tämä lipevä vertaus aiheutti välittömän kansainvälisen vastalauseen, mikä sai silloisen Suomen pääministeri Paavo Lipposen ilmoittamaan erimielisyytensä ulkoministerinsä kanssa. Mutta ovatko seuraavien vuosien tapahtumat, erityisesti 11.09. terrorihyökkäykset, saaneet Tuomiojaa muuttamaan kantaansa? Tuskin. Vaikkakin varovaisempi sanoissaan, Tuomioja pysyy yhtä linnoittautuneena kuin ennenkin hyökkäävässä esityksessään: ”Olisin voinut välttää monia tarpeettomia reaktioita toisenlaisella sananvalinnalla, mutta itse asia ei ole muuttunut miksikään”, hän väitti viimeisessä haastattelussa ennen kuin isällisesti todeten, että enemmistö israelilaisistakin ymmärtää, että Israelin kritisismi on tarkoitettu heidän parhaakseen. Ongelma ei tietenkään ole sananvalinta vaan sisältö. Vaikka Israelin ei tulisi olla mitään muuta kansaa suojatumpi kansainväliseltä kritiikiltä, ei sitä kuitenkaan tulisi myöskään alistaa kohtuuttoman häväistyksen kohteeksi, varsinkin kun paljon pahemmat rikkojat päästetään vapaiksi todellisesta murhasta. Tämä on juuri sitä, mitä Tuomioja tekee (jälleen) viimeisessä haastattelussa. Sivuuttaen kokonaan Palestiinan terrorisodan syyt, mikä aloitettiin pian sen jälkeen kun PA:lle tarjottiin itsenäistä valtiota suurimmalle osalle Länsirantaa ja Gazan aluetta pääkaupunkinaan Jerusalem, kuten myös sen itsepäisen vastustuksen syyt, Tuomioja maalaa vääristetyn ja surrealistisen kuvan konfliktista, mikä kääntää todellisuuden päälaelleen tehden hyökkääjästä uhrin ja päinvastoin. 1. Antaen virheellisen ja harhaanjohtavan informaation ja huomioimatta tärkeimmät tosiasiat. Väite: Kuukaudet Arafatin kuoleman jälkeen kuluivat toiveellisessa ilmapiirissä: Palestiinalaiset valitsivat uuden presidentin, Mahmoud Abbasin, tammikuussa. Nyt kuitenkin tilanne on jähmettynyt paikoilleen. Tuomiojan mukaan uudet askeleet eteenpäin on jätetty pahasti huomioimatta. Palestiinalaisten jokapäiväinen elämä on muuttunut tuskin ollenkaan – ”Tiesulkuja on keskimäärin yhtä paljon kuin ennenkin eikä poliittisia vankeja ole vapautettu kuten luvattiin – On laajalle levinnyt epäluulo, toivooko Israel pitävänsä rauhansuunnitelmasta kiinni ollenkaan”. Edellisestä kuvauksesta ilmenee selvästi, että Israel on haluton tekemään mitään eikä ole tehnyt mitään tammikuusta 2005 lähtien, kuten taas PA on tehnyt kaikkensa edistääkseen rauhaa ja sovittelua. Tämä on toden vääristelyä! Mahmoud Abbas ei ole vain toistuvasti vakuuttanut pitävänsä kiinni Arafatin väkivaltaisesta ja tuhoavasta perinnöstä, vaan on tehnyt täysin selväksi, ettei hänellä ole aikomustakaan riisua aseista Palestiinan aseelliset joukkiot kuten Oslon sopimukset ja Tiekartta vaativat. Päinvastoin Israelin hallitus on päättävästi valmistautumassa evakuoimaan Israelin setlementit Gazan alueella kuten myös joukon setlementtejä Länsirannalla, ja on myös ottanut merkittäviä askeleita helpottaakseen tavallisten palestiinalaisten taakkaa. TOSIASIAT: Toimia, jotka Israel on tehnyt tammikuusta 2005 (Gazan evakuointisuunnitelman valmistelujen lisäksi): - Ensimmäinen vankien vapauttaminen Vastoin Tuomiojan väitettä, Israelin vankiloissa ei ole poliittisia vankeja. Kaikki palestiinalaiset vangit, joita PA vaatii vapautettaviksi, ovat joko tuomittuja terroristeja tai epäiltyjä terroristeja, jotka odottavat oikeudenkäyntiä, tai suunnittelijoita tai muiden väkivaltarikosten tekijöitä. Näistä vapautettiin 500 vankia 21. helmikuuta 2005 ja 400 muuta vapautettiin neljä kuukautta myöhemmin, kesäkuun toisena päivänä 2005, - Kaupunkien siirtäminen PA:n vastuulle. Kaikki sotilaalliset tarkastuspisteet, tiesulut ja ulkonaliikkumiskiellot on poistettu Jerikosta 15. maaliskuuta 2005 ja Tulkarmista 21. maaliskuuta 2005 siitä huolimatta, ettei PA ole taistellut terrorismia vastaan kuten Tiekartta edellyttää. - Avannut ylityspaikkoja Israelin ja Länsirannan ja Gazan alueen ja poistaen tiesulkuja helpottamaan liikkumista kiistanalaisissa territorioissa. Tammikuussa 2004 oli kaikkiaan 25 turvallisuus ylityspaikkaa koko Länsirannalla. Osana pitkäntähtäyksen suunnitelmaa, joka pantiin alulle ennen Mahmoud Abbasin astumista Arafatin seuraajaksi, Israelin puolustusvoimat (IDF) on poistanut 13 noista ylityspaikoista ja lisäksi 87 tiesulkua. Jäljellä on enää 12 turvallisuus ylityspaikkaa ja 69 tiesulkua – 50 % vähennys aktiivisiin ylityspaikkoihin. - Yhdessäkään palestiinalais-kaupungissa ei ole ulkonaliikkumiskieltoa ja piiritystä. Lisäksi Israel on ottanut käyttöön kehittyneen teknologian laitteita ylityspakkoihin, joiden ansiosta turvallisuustarkastukset ovat nopeutuneet ja tehostuneet, ja on lisäksi kohentanut olosuhteita ylityspaikoilla lisäten katoksia, klinikoita ja juoma-asemia. - Helmikuun 1. päivänä 2005 Rafahin terminaali Gazan eteläosassa avattiin, oltuaan suljettuna lähes kaksi kuukautta useita kuolleita aiheuttaneen terrori-iskun seurauksena. - Helmikuun seitsemäntenä 2005 Karni ylityspaikka Gazan alueen pohjoisosassa avattiin uudelleen maataloustuotteiden ja humanitäärisen avun sallimiseksi. Ylityspaikka oli suljettu tammikuun puolivälissä terrori-iskun seurauksena, missä kuusi israelilaista siviiliä murhattiin ja lisäksi viisi haavoittui. - Helmikuun 9. päivänä 2005 Gush Katifin risteys avattiin kaikelle liikenteelle, myös PA:n turvallisuuspalveluille . - Helmikuun 15. 2005 Karni ylityspaikan aukioloaikoja pidennettiin siten, että se tuli olemaan auki viikonpäivinä aamukahdeksasta 23.30 saakka illalla. - Maaliskuun 13. päivänä 2005 Erez ylityspaikka avattiin ja Abu Holi risteys (Gazan alueen eteläosassa) avattiin pysyen auki 24 tuntia päivässä yksityisliikennettä varten. - Huhtikuun 7. päivän ja toukokuun 14. päivän välillä seuraavat IDF:n tie-esteet poistettiin: Lähellä Adamia Ramallahista kaakkoon (sallii esteettömän liikenteen Jasasta Chizmaan) Lähellä Yitmahia, Nablusista etelään (sallii vapaan yhteyden tielle 5) Lähellä Dir Amaria, Ramallahista lounaaseen (helpottaa liikennettä Ramallahiin ) Lähellä Abudia, luoteeseen Ramallahista (sallii esteettömän liikenteen kylästä pohjoiseen) Lähellä Ein Bidania, koilliseen Nablusista (sallii vapaan yhteyden palestiinalaisille ja tavaroille Nablusin ja Jordanjoen laaksossa sijaitsevien palestiinalaiskylien kanssa. - Kesäkuun 17. päivänä 2005 tiesulku lähellä Mallekin kylää Ramallahista koilliseen poistettiin , mikä sallii vapaan liikenteen Samarian pohjoisosan alueelle ja Jerikoon. Tiesulku lähellä Dir-Nizamin kylää Ramallahista luoteeseen poistettiin, mikä sallii vapaan liikenteen Kalkiliyaan. Portti lähellä Um-Zapan kylää Ramallahista luoteeseen avattiin sallien vapaan liikenteen Ramallahiin. Kesäkuun 19. päivänä 2005 tiesulku lähellä Sinjilin kylää Ramallahista luoteeseen poistettiin sallien suora yhteyden kylästä Ramallahiin. - Kaikkiaan noin 30 tiesulkua on poistettu Länsirannalla maaliskuun alusta 2005. - Lisääntyvä määrä työlupia palestiinalaisille työntekijöille Israeliin. - Helmikuun 9. päivänä 2005 annettiin lupa 2000 palestiinalaiselle entisten lisäksi tulla Länsirannalta Israeliin työhön. Lisäksi 1000 työntekijää ja 500 liikemiestä Gazan alueelta saivat luvan tulla Israeliin Erez ylityspaikan kautta. 500 palestiinalaista työntekijää sai luvan Erezin teollisuusalueella ja sallittiin perhevierailut palestiinalaisten vankien ja pidätettyjen luona. · Helpotettiin rajoituksia palestiinalaisten pääsylle Israeliin. - Helmikuun 19. päivänä 2005 kuusisataa palestiinalaista entisten lisäksi ja kolmesataa liikemiestä Gazan alueelta sai luvan viipyä Israelissa yli yön, ja lisäksi 100 palestiinalaista sai luvan työskennellä Erezin teollisuusalueella. Kokonaisluku nousi siten kuuteen sataan. Lisäksi poistettiin ikärajoitus niiltä, jotka poistuivat Gazan alueelta Rafahin kautta. - Maaliskuun 13, 2005 sallittiin lisäksi 900 palestiinalaista kauppiasta ja liikemiestä Länsirannalta tulla Israeliin (kokonaisluku Länsirannalta silloin 8500) ja lisäksi 500 kauppiasta Gazan alueelta sallittiin päästä Israeliin Erezin ylityspaikan kautta (kokonaismäärä Gazasta silloin 1300) - Toukokuun 15. 2005 sallittiin edellisten lisäksi 4500 palestiinalaisen työntekijän tulla Israeliin Gazan alueelta (kokonaismäärä Gazan alueelta silloin 10 000) ja lisäksi 1500 palestiinalaista työntekijää sai yöpyä Israelissa (kokonaismäärä silloin 3000). II. Syyttäen Israelia konfliktista palestiinalaisten kanssa, kiihdyttäen terrorismia, jopa uhaten maailmanrauhaa. VÄITE: ”Israel jatkaa muurin rakentamista ja suunnittelee setlementtien laajentamista. Tuomioja muistuttaa, että se on täysin rauhansuunnitelman, niin sanotun Tiekartan, vastaista ja tekee elinkelpoisen Palestiinan valtion mahdottomaksi toteuttaa.” Tässä annetaan tahallinen kuva, että turva-aita on Israelin pirullinen jekku häiritä palestiinalaisten elämää ja estää Palestiinan valtion synty, kun itse asiassa se on välttämätön turvallisuustoimenpide palestiinalaisen terrorismin aitaamiseksi ja sen seurauksena edistää rauhaa ja sovittelua. TOSIASIAT: Israelin ja Länsirannan välillä ei todellisuudessa ole muuria, vaan samantapainen turva-aita, joka on pystytetty Suomen ja Venäjän rajalle. Alle 3 % suunnitellusta 720 km:n pituisesta terrorisminvastaisesta esteestä (tai vain 20 km) rakennetaan betonista, ei vain estämään terroristeja soluttautumasta läpi vaan myös estämään heitä tulittamasta Israelin päävaltateillä liikkuvia ajoneuvoja, seuraten vuoden 1967 ”vihreää linjaa”. Palestiinalainen propaganda vakiinnutti kansainväliseen kielenkäyttöön harhaanjohtavan nimityksen ”muuri” voidakseen sillä saada sen rakentaminen laittomaksi harhauttavasti yhdistäen sen sellaisiin negatiivisiin esikuviin kuten ”Berliinin muuri”. Eikä turva-aidalla ole minkäänlaista poliittista motiivia, kaikkein vähiten estämään Palestiinan valtion synnyn. Camp David huippukokouksessa heinäkuussa 2000 Israel tarjosi palestiinalaisille itsenäisen valtion perustamista suurimmalle osalle Länsirantaa ja Gazan aluetta, pääkaupunkinaan Jerusalem. Pääministeri Sharon on toistuvasti vahvistanut tukevansa tätä hanketta, ja Israel on selkein sanoin selventänyt, että turva-aidan lopullinen paikka tullaan päättämään rauhankeskustelujen aikana palestiinalaisten kanssa. Valitettavasti palestiinalaiset valitsivat vastata tähän itsenäisen valtion tarjoukseen täysimittaisella väkivallalla. Turva-aidan yksi ja ainoa tarkoitus on vähentää terrorihyökkäyksiä, olkoot ne räjähteillä lastattuja ajoneuvoja tai ”vihreää linjaa” pitkin ajavien israelilaisten ajoneuvojen tulittamista, tai itsemurhapommittajia, joiden tarkoituksena on murhata viattomia siviilejä: vauvoja, lapsia, nuoria, naisia ja miehiä. Turva-aita ei ole vain Tiekartan hengen mukainen vaan se todellisuudessa vahvistaa sen mahdollisuutta onnistua siitä yksinkertaisesta syystä, että Tiekartta edellyttää palestiinalaisen terrorismin loppumista ennakkoehtona edistymisessä rauhaa kohti, ja turva-aita on saanut aikaan enemmän kuin mikään muu seikka terrorismin vähentämisessä. Kun 2002 murhattiin päivittäisissä terrori-iskuissa 453 israelilaista (220 itsemurhapommituksissa) vuonna 2003, tämä luku putosi 212 (142 itsemurhapommituksissa), pudoten siitä edelleen tänä kolmi-vuotisena aikajaksona 75 %, suurelta osin vielä rakenteilla olevan turva-aidan ansiosta. VÄITE: Tuomioja uskoo, että vaikka, esimerkiksi, syvä köyhyys synnyttää konflikteja, se on vähemmän merkittävä terrorismin synnyttämisessä kuin nöyryytykset, voimattomuus ja raivo. Tämä kanavoidaan ääriliikkeiden ja fanatismin tukemiseen ja ymmärtämiseen. TOSIASIAT: Koko kaksi vuosikymmentä kestäneen Oslon sopimuksia edeltäneen Israelin miehityksen aikana nelisensataa israelilaista murhattiin; tämän ”rauhansopimuksen” allekirjoittamisesta lähtien melkein neljä kertaa niin monta on menettänyt henkensä terrorihyökkäyksissä. Jos ”nöyryytykset, voimattomuus ja raivo” olivat aiheuttaneet terrorismin, miksi terrorismi oli suhteellisen vähäistä todellisen miehityksen aikana, ja miksi se kiihtyi avoimeksi sodaksi Israelin tarjottua pitemmälle ulottuvia myönnytyksiä kuin koskaan ennen heinäkuun 2000 Camp David huippukokouksessa? Selkeä vastaus tähän on se, että Arafatille ja Palestiinan Vapautusjärjestölle (PLO) se on ollut vain strateginen keino, ei kahden valtion perustaminen Länsirannalle ja Gazan alueelle, vaan Israelin valtion korvaaminen Palestiinan valtiolla. Niin aikaisin kuin elokuussa 1968 Arafat muotoili PLO:n strategiseksi päämääräksi ”kaikkien vastarintapesäkkeiden siirtäminen” Länsirannalle ja Gazan alueelle, jotka Israel miehitti kesäkuun 1967 sodan aikana, ”jotta vastarinta voidaan asteittain kehittää kansan aseelliseksi vallankumoukseksi”. Tämä, hän järkeili, sallisi PLO:n kalvaa Israelin jokapäiväistä elämää ”estäen maahanmuuttoa ja rohkaisten maastamuuttoa – tuhoten turismin –heikentäen Israelin taloutta ja ohjaten suuremman osan siitä turvallisuuden tarpeisiin – ja luoden ja ylläpitäen rasituksen ja ahdistuksen ilmapiiriä, mikä pakottaa sionistit tajuamaan, että heidän on mahdotonta asua Israelissa”. Oslon sopimukset antoivat PLO:lle mahdollisuuden saavuttaa yhdellä humauksella sen, mitä se ei ollut saavuttanut monien vuosien väkivallan ja terrorismin kautta. Siitä hetkestä alkaen, kun Arafat saapui Gazaan heinäkuussa 1994, hän alkoi rakentaa kiinteää terrorismin infrastruktuuria tehtyjä sopimuksia karkeasti rikkoen ja jättäen täysin huomiotta tärkeimmän syyn, miksi hänet oli tuotu Tunisiasta, nimittäin luoda edellytykset Palestiinan valtion perustamiseksi. Arafat kieltäytyi riisumasta aseista Hamas ja Islamic Jihad, kuten Oslon sopimukset vaativat, ja kaikessa hiljaisuudessa hyväksyi sen, että nämä ryhmät murhasivat satoja israelilaisia. Hän muodosti paljon suuremman palestiinalaisen armeijan (niin sanotut poliisivoimat) kuin mitä sopimukset sallivat. Hän rakensi uudelleen PLO:n terrorijärjestelmän, pääasiassa Tanzimin muodossa, joka on Fatahin sotilassiipi (PLO:n laajin alaorganisaatio ja Arafatin oma alma mater, yliopisto). Hän hankki kuumeisesti kiellettyjä aseita suurilla summilla rahaa, jota kansainvälinen yhteisö oli lahjoittanut PA:lle Palestiinan kansan hyvinvointia varten, ja lopulta hän turvautui totaaliseen massaväkivaltaan, ensiksi syyskuussa 1996 julkisesti häväistäkseen Israelin juuri valittua pääministeriä Benjamin Netanyahua, ja sitten syyskuussa 2000 aloittaessaan terrorisotansa. Tätä terrorismin infrastruktuurin rakentamista seurasi palestiinalaisten, ja erityisesti nuorison, systemaattinen kiihotus Israelin valtiota, juutalaisia ja juutalaisuutta vastaan, kaikki räikeässä ristiriidassa Oslon sopimusten heille asettamia vaatimuksia vastaan. Televisio- ja radiolähetysten, sanomalehtiartikkeleiden, oppineiden kirjoitusten, oppikirjojen, pilakuvien ja julkisten lausuntojen keskeytymättömässä vuodatuksessa juutalaiset on maalattu mustimmin kuviteltavissa olevin termein. Palestiinalaisille on kerrottu mitä oudoimmista salajuonista heidän korruptoimisekseen ja tuhoamisekseen, mikä on verrattavissa keskiaikaiseen myyttiin juutalaisista salaisina tuhoajina ja kaivojen myrkyttäjinä. Täten Arafat on väittänyt israelilaisten tappavan palestiinalaisia lapsia saadakseen heidän sisäelimensä, samalla kun PA:n terveysministeri syytti israelilaisia lääkäreitä palestiinalaisten potilaiden käyttämisestä uusien lääkkeiden koekaniineina. Palestiinan edustaja Ihmisoikeuskomissiossa Genovassa väitti Israelin tartuttavan palestiinalaisiin lapsiin AIDs-viruksen. PA:n kuluttajainsuojelukomitean johtaja väitti Israelin jakavan hullunlehmän taudilla saastutettua suklaata Palestiinan territorioissa, ja PA:n ekologian ministeri syytti Israelia, että se dumppaa nestemäistä jätettä…. Palestiinan alueille Länsirannalla ja Gazassa. Suha Arafat kuulutti tunnetusti yhden sellaisen väitteen Hillary Clintonin läsnä ollessa kertoessaan kuulijoilleen Gazassa marraskuussa 1999, että ”Israelin joukot ovat alistaneet kansamme jokapäiväisiin ja jatkuviin myrkyllisten kaasujen käyttöön, mikä on johtanut syöpätapausten kasvuun naisten ja lasten keskuudessa”. Eikä tämä rasistinen kiihotus ole vähentynyt Abbasin hallinnon aikana. Vielä niin äskettäin kuin kesäkuun 14.päivänä 2005 Palestiinan virallinen radio lähetti PA:n kabinettiministerin pitkän haastattelun, missä hän syytti Israelin tuovan Palestiinan territorioihin ”superjuomaa” tarkoituksena myrkyttää viattomia palestiinalaisia. Viime kuussa Abbas itse kuvasi Israelin itsenäisyysjulistusta toukokuun 14. päivänä 1948 ennen näkemättömäksi historialliseksi rikokseksi ja vannoi horjumattoman kieltäymyksensä ”hyväksyä tämä epäoikeudenmukaisuus”. Eipä ihme, että hän on ehdottomasti kieltäytynyt riisumasta aseista lukuisia palestiinalaisia aseellisia joukkioita kuten Oslon sopimukset ja Tiekartta vaativat, ja on toistuvasti vannonut pitävänsä kiinni palestiinalaisten paluuoikeudesta territorioihin, jotka ovat osa Israelin valtiota – palestiinalaisten ja arabien standardi ilmaisutapa Israelin tuhoamisesta demografian kumouksen kautta. VÄITE: Tuomioja ei halua olla aivan niin dramaattinen kuin Ranskan entinen ulkoministeri Dominigue de Villepin, joka kutsui Lähi Idän konfliktia ”maailman kaikkien konfliktien äidiksi”. Toisaalta tässä näkemyksessään Villepin iski naulankantaan….”tietenkin se kuvastuu myös suomalaisten turvallisuuteen. Terrorismi on maailmanlaajuinen ilmiö. Kaikki maat voidaan vetää siihen mukaan”. Tuomioja kytkeytyy eurooppalaisten nykyisin ajankohtaiseen tendenssiin kuvata Israel ” vaarallisimmaksi maaksi maailmassa”. Jättäen huomiotta paljon verisempiä ja tuhoisampia konflikteja maailmassa (Ruandasta Bosniaan ja Chechniaan) väite paljastaa taas yhden siivun ”syytä uhria” syndroomassa. Sillä ei kukaan väitä Israelin aloittavan maailmanlaajuista terroristikampanjaa, vaan pikemminkin, että se voisi laukaista laajamittaiset arabian/muslimien hyökkäykset. Mutta sittenkin, eikö näiden hyökkäysten tekijää tulisi pitää todellisena roistona? Varmasti ei kukaan järkevä ihminen syytä pankkeja julkisen rauhan vaarantamisesta siksi, että ne ovat vastustamaton houkutus pankkirosvoille? TOSIASIAT: Palestiinalaisten ja israelilaisten välisen konfliktin käsittäminen arabien ja islamilaisten terrorismin pääasiallisen aiheuttajana on sisällöllisesti ja historiallisesti virheellinen. Ensiksi, väkivalta oli oleellinen osa Lähi Idän poliittisessa kulttuurissa kauan ennen arabien ja israelilaisten välisen konfliktin syntyä, ja fyysinen voima on tänään pääasiallinen ellei peräti ainoa instrumentti alueen poliittisessa keskustelussa. Toiseksi arabivaltioilla ei koskaan ole ollut todellista tavoitetta ”Palestiinan vapauttamiseksi”. Vaikka anti-sionismi on ollut pan-arabilaisen solidaarisuuden pääprinsiippi 1930-luvun puolivälistä lähtien – on lopultakin helpompi yhdistää ihmiset yhteisen vihan kuin yhteisen uskollisuuden kautta – pan-arabilaisuutta ovat lähes aina käyttäneet keinona saavuttaa haluamansa päämäärät juuri ne, jotka sitä julistavat. Harkitaan esimerkiksi pan-arabien hyökkäystä juuri itsenäiseksi julistaneen Israelin valtion kimppuun 1948. Tämä jos mikään oli solidaarisuuden loistava osoitus Palestiinan kansalle. Mutta hyökkäyksellä oli paljon vähemmän tarkoituksena saavuttaa itsenäisyys Palestiinan kansalle kuin arabihallitusten pyrkimys maa-alueittensa laajentamiseksi. Trans-Jordanian kuningas Abdullah halusi liittää merkittäviä osia mandaatin ajan Palestiinasta Suur-Syyrian imperiumiin, josta hän haaveili; Egypti halusi estää tämän toteutumasta tarttumalla kädellään Palestiinan eteläosaan. Syyria ja Libanon halusivat Galilean, kun taas Irak näki 1948 sodan astinlautana sen pitkäaikaisessa pyrkimyksessä saada koko hedelmällinen puolikuu valtansa alle. Jos juutalainen valtio olisi hävinnyt sotansa, sen alue ei olisi joutunut palestiinalaisille, vaan hyökkäävät arabivaltiot olisivat jakaneet sen. 1948 sotaa seuraavien vuosikymmenien aikana arabivaltiot manipuloivat Palestiinan kansallista tavoitetta omiin tarkoituksiinsa. Ei Egypti enempää kuin Jordaniakaan sallineet palestiinalaisten itsemääräämisoikeutta niissä osissa Palestiinaa, jotka ne miehittivät 1948 sodan aikana (tarkoittaen Länsirantaa ja Gazan aluetta). Palestiinalaisia pakolaisia on pidetty ahtaissa leireissä vuosikymmeniä Israelin kurittamiseksi ja kiihdyttääkseen pan-arabilaisia tunteita. ”Palestiinalaiset ovat hyödyllisiä arabivaltioille sellaisina kuin ne ovat,” Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser vastasi yksikantaan länsimaisen reportterin kysymykseen 1956. ”Me aina pidämme huolen siitä, etteivät ne tule liian voimakkaiksi”. Vielä niin myöhään kuin 1974 Syyrian Hafiz al-Assad piti Palestiinaa ”ei vain osana arabien kotimaata vaan olennaisena osana Syyrian eteläosaa. Jos arabivaltiot ovat osoittaneet vähäistä myötätuntoa tavallisen palestiinalaisen ahdinkoa kohtaan, islamilainen yhteys Palestiinan ongelmaan on sitäkin köykäisempi. Huoli palestiinalaisten oikeudesta itsenäiseen valtioon ei ole saanut islamisteja nousemaan pyhään sotaan Israelia vastaan vaan estääkseen ”islamin talon” osan menettämisen. Islamilaisen vastarintajärjestön, paremmin tunnettu nimellä Hamas, liittosopimuksen sanoin: ”Palestiinan maa on olut Islamilaisen säätiön (waqf) omaisuutta sukupolvien ajan ja pysyy aina ylösnousemukseen saakka …Kun vihollisemme kahmivat islamilaista maata, jihad on jokaista muslimia sitova velvollisuus.” Tässä mielessä ei ole olemassa erilaisuutta Palestiinan ja maailman muitten maitten välillä, jotka islam on valloittanut historiansa aikana. Tähän päivään saakka, esimerkiksi, arabit ja monet muslimit ujostelematta haaveilevat Espanjan palauttamisesta ja pitävät heidän karkottamistaan tästä maasta 1492 järkyttävänä historiallisena epäoikeudenmukaisuutena. Kuten 11/09/2001 hyökkäyksen valtava kannatus osoittaa kautta koko arabi- ja muslimimaailman, tämä haave ei ole millään muotoa keskittynyt vain pettyneeseen ja epämääräiseen islamin lieveilmiöön. Islamin sota maailmanherruudesta on perinteinen, todella arvostettu päämäärä, eikä se ole suinkaan päättynyt. Ayatollah Ruhollah Khomeinin, avoimesti imperialistisen Iranin perustaja isän, sanoin: ”Iranin vallankumous ei ole pelkästään Iranin, koska islam ei kuulu millekään ihmisryhmälle…Me viemme vallankumouksemme kaikkialle maailmaan, koska se on islamilainen vallankumous. Taistelu tulee jatkumaan kunnes huuto ”ei ole muuta jumalaa kuin Allah ja Muhammad on Allahin lähetti” kuuluu kaikkialla maailmassa. Näitten suurien suunnitelmien valossa taistelu Israelin ja palestiinalaisten välillä on vain yksi elementti, jonka oletettu keskeisyys näyttää uhkavammalta lännen kuin islamilaisten silmissä. III . Sokeasti pitäen kiinni Israelin ja Natsi-Saksan yhdenmukaisuudesta, VÄITE: Neljä vuotta sitten ulkoministeri Tuomioja kritisoi Israelin sortopolitiikkaa kovin sanoin. Hän totesi SK:n haastattelussa, miten ”määrätyt henkilöt harjoittavat samankaltaista politiikkaa, jonka kaltaisen uhreja he itse olivat 1930-luvulla”. Tämä lausunto herätti suurta huomiota. Tällä kertaa Tuomioja on selvästi varovaisempi sanoissaan eikä halua palata vanhaan haastatteluunsa. ”Olisin voinut välttää monia tarpeettomia reaktioita toisenlaisella sananvalinnalla, mutta asia sinänsä ei ole muuttunut mitenkään”, hän kuitenkin totea. Vakuuttamalla, ettei asia sinänsä ole muuttunut mitenkään Tuomioja tietoisesti sivuuttaa kultaisen mahdollisuuden muotoilla uudelleen lipevän vertauksen neljä vuotta sitten – kaikkein järjettömin hyökkäys juutalaista valtiota vastaan, mitä sen viholliset ovat koskaan sitä vastaan tehneet sen 57-vuotisen olemassa olonsa aikana. Koska holokaustia pidetään voimakkaimpana aikamme oikeutuksena juutalaisen valtion olemassa oloon, arabit ja palestiinalaiset ovat tehneet kaikkensa 1940-luvulta tähän päivään saakka, minimoidakseen kansanmurhaa, jos eivät kokonaan kiellä sitä. Jopa Mahmoud Abbas, Oslon arkkitehti ja yksi tunnetuimmista oletetun palestiinalaisen sovittelun symboleista, väitti 1984 kirjassaan, että vähemmän kuin yksi miljoona juutalaista surmattiin holokaustissa ja että sionistinen järjestö oli osallisena heidän teurastamisessaan. Samaan aikaan palestiinalaisia pidetään holokaustin todellisina uhreina: Heidät on pantu maksamaan lännen oletettu pyrkimys sovittaa holokausti perustamalla juutalainen valtio. Todellisuudessa holokaust ei saanut aikaan maailmanlaajuista sympatianaaltoa juutalaisten asemaa kohtaan, vähiten Euroopassa, missä anti-semitismi pysyi yhtä merkittävänä kuin ennenkin, ja erityisesti Itä-Euroopassa, joka pani toimeen muutamia ilkeitä pogromeja pian toisen maailmansodan jälkeen. Jopa saksan juutalaisia vastaan hyökättiin ja solvattiin julkisesti, 50 % saksalaisista kannatti laittomia väkivaltatekoja juutalaisia vastaan. Britit puolestaan, jotka olivat hallinneet Palestiinaa Kansainliiton mandaatilla vuodesta 1920, tekivät kaikkensa estääkseen juutalaisen valtion syntymisen ja estääkseen holokaustin elinjääneitä päästä asumaan minnekään muualle maailmassa paitsi Palestiinaan. Paljon salakavalampi keino, mitä palestiinalaiset ja heidän kansainväliset kumppaninsa käyttivät vähentääkseen holokaustin merkitystä, tai jopa kääntääkseen sen päälaelleen, oli yhtäläistää juutalaiset heidän natsiteloittajiensa kanssa. Neuvostopropaganda omaksui tämän takaperoisen yhtenäistämisen välittömästi, mistä se levisi nopeasti vakiintuakseen länsimaisen älymystön keskusteluihin. ”En halua painottaa tätä yhtenäistämistä liian pitkälle”, tunnustettu amerikkalainen akateemikko Edward Said kirjoitti 2002, Arafatin terrorisodan toisena vuosipäivänä, ”mutta on totuuden mukaista sanoa, että Israelin miehityksen alla elävät palestiinalaiset ovat yhtä voimattomia kuin juutalaiset olivat 1940-luvulla”. Outo arviointi palestiinalaisen sodan vuosipäivänä, mikä oli jo aiheuttanut satojen israelilaisten murhan ja haavoittanut tuhansia muita päivittäisissä hyökkäyksissä. Kuinka monta saksalaista juutalaiset itsemurhapommittajat murhasivat Berliinin kahviloissa 1940-luvulla? Kuinka monta palestiinalaista koottiin kuin naudat juniin ja kuljetettiin kuolemanleireihin, missä heidät systemaattisesti tuhottiin kaasu-uuneissa? Vastaus molempiin kysymyksiin on tietenkin: ei ainoatakaan. Mutta sitten, yhtenäistäminen sionismin ja natsismin välillä ei ole koskaan läpäissyt historian tärkeintä testiä. Koskaan edes pyrkimättä systemaattisesti tuhoamaan palestiinalaiset sionistiliike hyväksyi kahden valtion periaatteen – Palestiinan jakamisen arabi- ja juutalaisvaltioksi – siitä hetkestä lähtien kun sitä ensimmäiseksi ehdotettiin 1937 ja on jatkuvasti pyrkinyt rauhalliseen yhteiseloon palestiinalaisten ja arabivaltioiden kanssa lähtien tältä perustalta. Tämä kaikki jyrkästi poiketen arabian suorasukaisesta sitoutumisesta juutalaisen kansallisen oikeuden tuhoamiseen ja heidän jatkuvista ja toistuvista yrityksistään saavuttaa tämä päämäärä 1920-luvun alusta lähtien. Eikä Israelin valvonta Länsirannasta ja Gazan alueesta ole edes etäinen muistuma natsien miehityksestä Euroopassa. Israelin miehityksen alkaessa kesäkuun sodan 1967 aikana eliniän ennuste territorioissa oli 48 vuotta. Kun Israel siirsi alueitten valvonnan PA:lle 1990-luvun puolivälissä, eliniän ennuste oli noussut 72 vuoteen (verraten keskimääräiseen elinikään 68 vuotta kaikissa Lähi Idän ja Pohjois-Afrikan maissa). Kukaan ei voine kertoa samankaltaisesta eliniän ennusteesta Euroopan juutalaisyhteisön (tai useiden miljoonien ei-juutalaisten eurooppalaisten) keskuudessa toisen maailmansodan aikana. Mutta kertomus ei pääty tähän. 1970-luvun aikana Länsiranta ja Gaza muodostivat neljänneksi nopeimmin maailmassa kasvavan talouden ennen sellaisia menestystarinoita kuten Singapore, Hong Kong ja Korea, ja oleellisesti ennen Israelia itseään. Vaikka kansantulo (GNP) henkeä kohti kasvoi vähän hitaammin, aste oli sittenkin korkea kansainvälisesti mitattuna, GNP/ henkilö paisui kymmenkertaiseksi vuosien 1968 ja 1991 välillä, eli 165 USD - 1715 USD. (Jordaniassa se on 1050, Egyptissä 600, Turkissa 1630 ja Tunisiassa 1440 USD) Palestiinalaisten tulotaso / asukas oli lähes kaksinkertainen syyrialaisten tulotasoon verrattuna, yli nelin-kertainen jemeniläisten ja 10 % korkeampi kuin jordanialaisten (yksi vauraimmista arabivaltioista). Vain öljyrikkaat Persialahden valtiot ja Libanon olivat varakkaampia. Israelin hallinnon alla myös palestiinalaisten sosiaalinen hyvinvointi kehittyi. Ehkä kaikkein merkittävimmin kuolleisuusluvut Länsirannalla ja Gazan alueella putosivat kaksi/kolmannesta vuosien 1970 ja 1990 välillä, ja samaan aikaan Israelin lääkinnälliset ohjelmat pudottivat vauvakuolleisuusluvut: 60 / 1000 elävää synnytystä vuonna 1968; 15 / 1000 vuonna 2000. (Irakissa luku oli 64; Egyptissä 40; Jordaniassa 23; Syyriassa 22 / 1000). Systemaattisen rokotusohjelman avulla lapsuusajan sairaudet kuten polio, hinkuyskä, jäykkäkouristus (tetanus) ja tuhkarokko (measles) hävitettiin. Vähemmän merkittävä ei ole palestiinalaisten elintason edistyminen. Vuonna 1986 Länsirannan ja Gazan alueen asukkaista 92.8 % nautti sähkövirrasta kellon ympäri; verrattuna vuoteen 1967 vain 20.5 %; 85 % nautti juoksevasta vedestä, vuonna 1967 vain 16 %; 83.5 % asukkaista oli sähkö- tai kaasuhellat keittämistä varten, vuonna 1967 vain 4 %; luetteloa voisi jatkaa jääkaappien, televisioiden ja autojen suhteen. Lopuksi ja ehkä kaikkein silmiinpistävimmin kahden vuosikymmenen aikana ennen intifadaa 1980-luvun lopulla koululasten luku territorioissa kasvoi 102 % ja luokkien luku 99 %, vaikka väestö oli kasvanut vain 28 %. Vieläkin dramaattisempi oli korkeamman opetuksen edistyminen. Israelin miehityksen aikana Gazassa ja Länsirannalla ei ollut yhtään yliopistoa noissa territorioissa. 1990-luvun alkupuolella siellä oli seitsemän sellaista instituutiota, niissä noin 16 500 oppilasta. Lukutaidottomuusluvut putosivat 14 prosenttiin yli 15-vuotiaan aikuisväestön keskuudessa, verrattuna 69 % Marokossa; 61 % Egyptissä; 45 % Tunisiassa ja 44 % Syyriassa. Tämä hämmästyttävä sosiaalinen ja taloudellinen kehitys Palestiinan arabien keskuudessa Israelin ”sorron” aikana ei oikeuta Israelin hallintoon näistä kansoista vuosiin 1996/97, jolloin valvonta siirrettiin PA:lle. Silti se paljastaa sen juutalaisen valtion vihollisten tekemän vertauksen läpinäkyvän valheellisuuden ja onttouden miten ”Israel on Natsismin kaltainen”. YHTEENVETO Puhuessaan suomalaiselle parlamentille syyskuun 13. päivänä 2001 Tuomioja tuomitsi terroristihyökkäykset Yhdysvalloissa ”rikoksena humanismia vastaan”. ” Hyökkäysten uhri ei ollut vain Yhdysvallat, vaan yhtä lailla demokratia ja inhimillisyys”, hän totesi vakuuttavasti. ”Yhtyneissä Kansakunnissa on ollut yhteisymmärrys vuodesta 1994 lähtien, että terroritoimet ovat aina rikos, riippumatta siitä, kuka tekee niitä, tai mihin kohteisiin, tai mitkä poliittiset motiivit tai ideologinen perusta niillä on. Kansainvälinen yhteisö ei jää toimettomiksi näiden rikosten jälkeen.” Neljä vuotta myöhemmin suomalainen ulkoministeri on täysin väistänyt tämän julkisen valansa. Syyskuun 28. päivästä 2000 Israelin yhteisö on alistettu pisimpään ja julmimpaan terrorisotaan modernin historian aikana, joka on aiheuttanut 1051 israelilaisen verisen murhan ja 7200 vammautumisen enemmässä kuin 22 500 terrorihyökkäyksessä; uhrien määrä, joka on suhteellisesti verrattavissa yli tusinaan syyskuun 11. päivän hyökkäyksiin USA:ssa. Silti Tuomioja ei ole vain kieltäytynyt osoittamasta myötätuntoa näille viattomille uhreille – miehiä, naisia, lapsia – vaan hän on luokitellut heidän pyrkimyksensä taistella tätä mielivaltaisen murhaavaa raivoa vastaan natsien kaltaiseksi toimeksi samaan aikaan hymistellen niiden tekojen suorittajia; tekojen, joita hän itse kutsui ”rikokseksi humanismia vastaan”. Miten vieraaksi totuudelle Suomen ulkoministeri haluaa tulla? Käännetty englanninkielestä Kastel 01.07.05 Gabriel